Tätini täytti 89 vuotta. Hän on jo vuosia "nukkunut" siinä äänettömässä välitilassa, jossa nykyään monen osana on maata. Hän joutui sairaalan sänkyyn pitkän, vilkkaan ja rakkauden täyttämän elämän päätteeksi.

Nyt kukaan ei tiedä, mitä täti ajattelee — vai onko "ajatella" oikea sana sille vähääkin vähemmälle aivotoiminnalle, jonka ulkopuoliset voivat havaita. Joitakin vuosia sitten hän avasi silmänsä toisinaan, mutta siitä, kun hän vielä tunnisti vierailemaan tulleet, on jo kauan.

Musiikkiin hän reagoi kaikkein pisimpään. Me hänen luonaan kävijät lauloimme hänelle säännöllisesti, kuka virsiä, kuka lastenlauluja, kuka ooppera-aarioita. Täti oli musiikki-ihminen, ja musiikki herätti jonkin liikkeen, reaktion, ehkäpä silmien avaamisen, senkin jälkeen kun mikään muu ei saanut mitään aikaan.

Missä ihminen on, kun hän on tällaisessa välitilassa? Liikkuuko hänen mielessään unia, muistoja, katkelmia, sanoja — vai onko siellä pelkkää tyhjää? Miten mielenliikkeet valikoituvat? Kärsiikö ihminen? Iloitseeko hän?

Tädilläni oli valoisa lapsenusko. Hänen kotonaan minäkin sain pienenä kokea kaikkein turvallisimman, ehdottomimman, varmimman rauhan. Kun hänen askeleensa sipsuttelivat serkun ja minun makuuhuoneen ulkopuolella, ovi raottui ja pää pisti ovesta sisään, tiesin että kohta täti kuiskaa sen: "Hyvää yötä, Jeesus myötä". Sen jälkeen mikään ei yltänyt minuun. Kuului seinäkellon heleä tikutus ja ikkunan ulkopuolella männyt huojuivat tuulessa. Rauha oli syvempi kuin uni.

Sitä rauhaa rukoilen nyt tädille. Kenties välitila ei ole pitkä. Se on ehkä lyhyt tuokio vain.