Japani on erilainen: yhtä aikaa tuttu ja outo. Näin väittää Alan Macfarlane kirjassaan Japanin sydämessä (Atena 2008). Hän myös todistaa väitteensä käymällä läpi japanilaisen elämän ominaispiirteitä ihmisten välisistä suhteista uskontoon ja talouteen.

Pinnalta katsoen näyttää esimerkiksi siltä, että Japani on yltiöuskonnollinen yhteiskunta. Temppeleitä ja pyhättöjä on joka nurkalla. Monissa perheissä on esi-isähyllyt, joihin pannaan ruokaa ja suitsukkeita. Shintolaisia jumalia tai jumalattaria uskotaan olevan ainakin kahdeksan miljoonaa — tämä henkimaailma näkyy esimerkiksi anime-elokuvissa. Japanilaiset myös osallistuvat innokkaasti uskonnollisiin riitteihin.

Samanaikaisesti Japanissa on Macfarlanen mukaan kuitenkin hyvin vähän Jumalaan uskovia siinä merkityksessä kuin usko länsimaissa ymmärretään. Buddhalaisuudessa ja kungfutselaisuudessa ei mainita jumalia, shintolaisuuden kamit ovat ei-inhimillisiä voimia, joiden kanssa ei juuri voi neuvotella. Ei ole kuolematonta sielua, vain muisto, joka häipyy asteittain tyhjyyteen.

Kuinka on mahdollista sovittaa yhteen maallinen, tämänpuoleinen materialistinen näkemys ja lumottu, "uskonnollinen", henkien täyttämä maailma? Mcfarlanen mukaan vastaus on: hyväksytään ristiriidat ja eletään niiden kanssa. Sama koskee muutenkin Japanin kulttuuria.