Pikku juttu sadan vuoden päästä, sanoi koulukaverini ja heilutti koepaperia, jossa oli huono numero. Niinpä, aikaperspektiivi palauttaa suhteellisuudentajun. Silti unohdan sen usein.

Aikakautemme ehkä kiinnostavimman uudistusliikkeen, Emerging Churchin, piirissä on todettu, että kirkolla on tapana järjestää viiden sadan vuoden välein suuri kirpputori. Silloin se suostuu vihdoin luopumaan turhasta. Enkä tarkoita nyt koriste-esineitä, tyhjiksi jääneitä kirkon penkkejä tai ylimääräisiä piispanhiippoja. Tarkoitan ajan myötä kertynyttä turhaa henkistä rihkamaa, turhia korostuksia tai vinoutuneita käytänteitä.

Edellä mainitun laskutavan mukaan näitä kirpputoreja on ollut kirkon suurten murrosten aikoina. Ajallisesti lähimpänä on uskonpuhdistus 500 vuotta sitten. Jälkeenpäin on helppo nähdä, ettei silloisten uskonkiistojen osapuolista kukaan omistanut koko totuutta.

Jälkeenpäin eri osapuolten edustajat ovat myöntäneet, että todella tärkeää siinä ajassa oli uudistuksen tarve. Se oli yhteistä kaikille. Ja lopulta paljon rihkamaa jätettiin taakse, puolin ja toisin. Etsittiin uudelleen ydintä.

Ei aikaisempienkaan suurten murrosaikojen kiistelevistä osapuolista kukaan näytä omistaneen koko totuutta. Niinäkin aikoina keskeistä oli tarve luopua turhasta ja suunnata huomio olennaiseen.

Kun uudistuksen tarve elää voimakkaana ajassa, siitä tulee levoton olo. Levottomuuden lähdettä ei ole helppo tunnistaa. Paremman puutteessa suuntaamme helposti levottoman energiamme toisia ihmisiä, heidän näkemyksiään, elämäntapaansa tai uskonkäsityksiään vastaan.

Sama toistuu myös pienessä mittakaavassa: arvostelemme ja syyttelemme toisia. Toista ihmistä ei voi kuitenkaan muuttaa. Toisten ihmisten arvostelun sijasta olisi parempi aika ajoin pitää kirpputori ja luopua omasta henkisestä ja hengellisestä rihkamasta. Etsiä uudistumista ja sitä, millä on merkitystä vielä sadan tai viiden sadan vuoden päästä. Rakkaudella on.