Siri Hustvedtin toinen suomennettu romaani tuo lukijan eteen taas newyorkilaisen älymystön edustajia. Edellistä Kaikki mitä rakastin -romaania jäntevämpi teos kertoo surusta. Päähenkilö ja kertoja, psykoanalyytikko Erik Davidsen ja tämän sisar Inga elävät suruvuotta isän kuoleman jälkeen.

Erik alkaa Ingan kanssa tutkia kirjeitä, joista paljastuu isän elämän salattuja käänteitä. Romaani tihkuu muitakin salaisuuksia. Ingan kuolleen aviomiehen elämä valottuu uudella tavalla sivusuhteen paljastuttua. Erikin kaukorakkauden kohde on puolestaan mystisten valokuvien aiheena. Tunnelma uhkuu kiihkeyttä, jolla erilaisten salaisuuksien paljastumista tavoitellaan.

Kirjassa käsitellään laajempiakin aiheita, kuten syyskuun 11. päivää sekä Yhdysvaltojen 1930-luvun lamavuosia ja norjalaissiirtolaisten elämää. Trauman, muistin ja identiteetin teemat niveltyvät luontevasti psykoanalyytikko-päähenkilön pohdintoihin. Erikin kohtaamisista potilaidensa kanssa lukee valppaana. Kärsimys sekä mielensairauden ja ylipäänsä heikkouden kokemukset ovat kirjan keskeistä aiheistoa.

Romaanin runsaassa maailmassa tarinat risteilevät ja henkilöhahmoja vilisee. Silti lukeminen ei ole hankalaa, pikemminkin tulee täyteläinen olo, kun seuraa ihmiskohtaloita eri aikakausilta.

Vaarankin tunne välittyy paikoin, mutta ei kirja dekkariksi asti ylly. Lukukokemuksessa on viihteellistä imevyyttä, ja samaan aikaan teksti ravitsee pohdintaa kaipaavaa mieltä. Se herättää kysymyksiä siitä, mitä haluaa itsestään paljastaa ja mitä on oikeus pitää piilossa muilta — tai mikä itsessä on tuntematonta.

Lopputulemaksi jää, että mieli rakentuu suurilta osin piilotajunnan kautta. Kaikki ei koskaan avaudu — eikä tarvitsekaan. Ihmismieli on itselleen mysteeri, ja sen Hustvedt oivaltavasti Erikin kautta osoittaa: surutyönsä keskellä psykoanalyytikko on itsekin yhtä lailla unien, libidon, muistikuvien ja ahdistustilojen armoilla kuin potilaansa.