Paul Austerin newyorkilaiskuvaukset ovat olleet nautinnollista luettavaa. Nojatuolimatkoilla on päässyt mukaan monipolvisiin ihmiskohtaloihin ja sattumien pyörteisiin. Kirjojen sommitelmat ovat yleensä olleet sen verran fiksuja, että lukija on tuntenut emotionaalisen ällistyksen ohella myös älyllistä nautintoa.

Yhtenä kirjojen ominaispiirteenä on ollut labyrinttimaisuus. Ahtaan paikan tunne kilpistyi edellisessä suomennoksessa Oraakkeliyö, jossa jäätiin kirjaimellisesti vangiksi vanhaan varastoon.

Uusimmassa kirjassa Sattumuksia Brooklynissä normaalit austerilaiset rajat ylittyvät ja mukaan sekoittuu veijariromaania, road-kirjallisuutta ja kypsää romantiikkaa. New York ei ole enää suljettu tila, vaan kuusikymmenvuotiaalle entiselle vakuutusasiamiehelle Nathan Glassille ponnahduslauta uuteen elämään. Keuhkosyöpä on parantunut, mutta avioliitto on mennyttä. Edessä on loppuelämän rutiinien opettelua uudessa asunnossa Brooklynissa.

Tapahtumien katalysaattoreina toimivat sukulaiset. Nathan törmää sisarenpoikaansa ja uudelleen elvytetyn sukulaissuhteen myötä tulevat kuvaan mukaan vaikeuksiin joutunut sisar, tämän roisi teinitytär ja roppakaupalla muita hahmoja, jotka vievät tapahtumia aina uuden askelen eteenpäin.

Vauhtia uuteen, täydempään elämään haetaan maaseudulta, ja asiat loksahtelevat paikoilleen kuin kunnon romanssissa, jossa kaikki löytävät toisensa. Kirja virittää lohdullisen ja riemullisenkin tunteen siitä, että elämä on täynnä mahdollisuuksia kenelle tahansa. Tämä ei ole pieni saavutus.

Kun Nathan joutuu kirjan lopussa sairaalaan sinänsä vaarattoman sairauskohtauksen takia, hän tuntee sieltä päästessään olevansa maailman onnellisin mies. Yhteisöllisyys on loksahtanut suvun myötä kohdalleen ja elämään on löytynyt myös uusi kumppani. Tuo onnellinen aamu sattuu vain olemaan 11. syyskuuta 2001.