Risainen joulu paineli vihdoin ovesta ulos ja jätti paikat kaaokseen. Paha Nuutti nappasi kuusen juurinen olohuoneen lattialta ja lähti vuodeksi vuorotteluvapaalle.

Rakas joulu täytti suomalaiset savut ja aiheutti monen monta palohälytystä. Veljet, siskot ja vanhemmat tekivät joulusta perhejuhlan ja rikkoivat joulurauhan. Miksi kaikkien täytyy jouluna olla lasten kaltaisia? Eikö edes joku voisi olla aikuinen?

Perheiden kuopukset eivät ymmärrä, miten joulu syntyy. Ne tunkevat viikoksi kylään ja odottavat hotellitasoista palvelua, kun joutenololtaan eivät ole ehtineet levätä tarpeeksi. Jouluruuat tulevat niille itsestään selvinä pöytään, ja joulusiivous on tehty juuri ennen kuin ovikello soi. Nuo lapsettomat pariskunnat välttelevät sukulaislasten kanssa peuhaamista viimeiseen asti. Vasta pakon edessä Afrikan tähti löytyy St. Helenan saarelta.

Jouluna sukupolvien ja ihmissuhteiden kuilut syvenevät entisestään. En muistanutkaan miten mahdoton uusi miniäehdokas oikein on. Taitava naamannyrpistelijä, joka kuvittelee, että Kauriin kääntöpiiri tanssii hänen lanteillaan. Kun rättiväsyneenä jouluripulin kourissa viimein hyvästelee sukulaisporukan, toteaa itsekseen, ettei koskaan enää. On raskasta, kun ihmiset eivät ymmärrä enää sanoja vastavuoroisuus ja kiitos. Noilla kahdella sanalla eläisi seuraavaan jouluun.

Kun keskenkasvuisten, kolmikymppisten luonteenhäiriöitä on joulun tuijottanut, katse siirtyy onneksi lapseen, luomistyön kruunuun. On ihanaa nähdä suttuisia naamoja, pulleita mahoja ja olohuoneenympärijuoksusta punehtuneita poskia. Nuo haluasi ottaa syliinsä ja pussata puhki, sillä lapsi tekee joulun. Sen aito innostus ei ole vielä muuttunut kyynisyydeksi ja rakkaus, sekin on vielä aitoa. Ei meidän viisivuotias vaadi lahjanukeltansa vastarakkautta, se rakastaa vain. Elämä on toisenlaista meille aikuisille, jotka emme edes siedä siskojamme jouluna.