Uskonnot ovat runoutta ja historiaa. Samalla ne ovat pyrkimystä olemassaolon syvään ymmärtämiseen. Jumalakäsitys on sidoksissa kunkin aikakauden ja kulttuurin yhteiseen psyykkiseen rakenteeseen. Meidän kristillinen teologiamme kantaa mukanaan vuosituhansien henkistä perintöä ja samalla hyvinkin toisenlaisten, maagisesti ajattelevien ihmisten kokemistapoja. Siitä syntyy ongelmia tavallisille, yleensä loogisesti ajatteleville nykyihmisille.

Meidän uskontunnustuksemme on monille nuorille vaikea. Neitseestä syntyminen, ruumiin taivaaseen astuminen ja sovitusoppi — verellä peseminen ja pelastaminen — liittyvät antiikin ajan maagisiin ajatusmuotoihin.

Toivoisin, että muotoiltaisiin toisenlainenkin uskontunnustus, joka keskittyisi Jeesuksen elämän varsinaiseen viestiin, jonka näen kristinuskon ytimenä. "Vain Kristuksen nimessä voi maailma pelastua", sanotaan. Se on totta, jos Kristuksen nimi tarkoittaa Kristuksen mieltä, joka on myös kirkon ulkopuolella. Olen mielessäni muotoillut sen nyrkkisäännöksi: pyrkiminen rakkaudellisuuteen, totuudellisuuteen ja uskollisuuteen tarvittaessa uhrautumiseen asti, sekä armoon ja ihmisten yhteyteen. Se on ainoa tie maailman pelastumiseen.

Usko viimeiseen tuomioon, taivaaseen ja helvettiin on laajalle levinnyt. Oikeudenmukaisuuden tarve tuntuu vaativan niitä. Intialainen ajattelu näkee kuitenkin ne harhana. Monelle omantunnonherkälle ihmiselle ne ovat olleet tuhoisia. En usko, että menettäisimme mitään, jos ne tulkittaisiin meidän muistomme kohtaloksi jälkeenjääneiden mielessä. Meitä itseämme ne eivät koske.

Se, että Jumala tietää ja vain Jumala tietää, on kristillisen perinteen suuria luovuttamattomia lauseita. "Mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut eikä yhdenkään ihmisen sydämeen astunut, sen on Jumala valmistanut", on riittävä, vapauttava raamatunlause kuolemanjälkeisestä todellisuudesta meitä itseämme koskien.