Ikä on ihmeellinen asia. Moni murrosikäinen toivoo näyttävänsä itseään vanhemmalta. Kun keski-ikä kolkuttaa ovella, haluamme mielellämme näyttää itseämme nuoremmilta. Aina parempi, mitä nuoremmaksi luullaan.

Kuulun kohderyhmään, kun sukupuoleen katsomatta markkinoidaan terveellistä nuorekasta elämää, johon kuuluvat oikeanlaisen ravinnon ja sopivan liikunnan lisäksi tietysti myös ryppyvoiteet. Menneistä elämäntavoistamme ja voiteista huolimatta olemme tällä hetkellä vääjäämättä ja asiaa kaunistelematta täysin keski-ikäisiä. Asia ei muutu kultareunaisilla lauseilla kuten "ikä on asennekysymys". Vuosi on vuosi. Ja taas on uusi vuosi.

Erään tutkimuksen mukaan ihmisen elämä on onnettomimmillaan, aallonpohjassa 44-vuotiaana. Tutkimustulokset olivat koko maailman kattavia, kulttuurista ja yhteiskunnasta riippumattomia. Juhlistimme asiaa viime syksynä isolla ystäväporukalla. Porukka oli suunnilleen sama kuin nuoruuden hulinoinnissa noin kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Mukavinta tässä aallonpohjatilaisuudessa oli ehkä huomata, että vanhenemme yhdessä. Vuosi vuodelta.

Kyseisten juhlien tuoksinassa muistelimme nuoruuden tähtihetkiä ja vähemmän mairittelevia asioita. Omaakin jälkikasvua seuratessa toteaa saman kuin muistoissamme: nuoruus ei ole, eikä ollut silloinkaan pelkkää onnen aikaa. Eikä keski-ikäkään ole pelkästään ikävää. Juhlien jälkeen tosin huomasimme menneemme kenties aallonpohjaa avosylin vastaan. Yksi sairastui, toiselle tuli ero.

Keski-ikäisenä alkaa arvostaa elämää eri tavalla. Elämä kääntyy pikkuhiljaa kohti ehtoopuolta ja mieleen alkaa hiipiä tietoisuus rajallisuudesta. Toivoo, että saisi elää vanhuudenkin. Eikä se ole enää mikään itsestäänselvyys.

Haikeaa vanheneminen kyllä on. Muistan, kun yli yhdeksänkymmentävuotiaaksi elänyt mummini Lappeenrannasta tyrskähti kesken siivouksen itkuun. Kysyin, että mikä hätänä. Mummi vastasi:" No, ko mie oon jo niin vanha, mutt sisältä kuin nuori tyttö."