Kun mieheni sisar oli kolmivuotiaana kirkossa, hän tuijotti silmä kovana alttaritaulua. Lopulta hän tokaisi: "Jos ei toi kuva kohta vaihdu, mä lähden pois."

Me elämme kuvien pyörteessä. Kärsimme jo kuvaähkystä. Ainakin vähän iäkkäämpien mielestä kuvat kiitävät ja vilistävät turhankin nopeasti ja niitä on liikaa kaikkialla ympärillämme.

Jumalankuvia varten on monella uskonnolla kuvakielto, muun muassa juutalaisilla. Siinä on viisautensa: miten osaisimme kuvata häntä? Kaikki kuvat ovat epäjumalankuvia. Hän itse antoi yhden kuvan, poikansa Kristuksen.

Kuitenkin vielä näkee jopa älykkäiden aikuisten ihmisten puhuvan ja kirjoittavan "valkopartaisesta ukosta pilven päällä". Mitä pelleilyä se on?

Etevät ja hurskaat taiteilijat ovat kautta vuosituhansien koettaneet kuvata Jumalaa. Kukapa unohtaisi Sikstuksen kappelin katon ja Michelangelon sinne maalaaman Jumalan ojentuvan käden? Tai Gustave Dorén Vanhan testamentin kuvituksessa myrskytuulena puhaltavan Luojan?

Joidenkin mielestä Jumala on patsas, liikkumaton vuosisatojen sateissa ja myrskyissä. Ja kuitenkin Jumalan kuvan pitää myös vaihtua. Ne, jotka toivovat sen pysyvän muuttumattomana, sitovat itsensä kiveen. Kautta kristinuskon historian on väitelty Jumalan uusiutumiskyvystä tai -haluttomuudesta.

Jumala on Luoja, ja Luojan tehtävänä on myös luoda uutta. Jumala ei muutu, mutta ihmisen ymmärrys ehkä kasvaa ottamaan vastaan uutta kuva-ainesta. Sillä tuhansina kuvina, kosketuksina ja sävelinä, väreinä ja hahmoina meidän arjessamme häivähtää kokemus läsnäolosta.