Kolme kertaa yksinäisyys

Marjo Niemi: Miten niin valo. Teos 2008.

Marjo Niemi on moniottelija — sanoittaja, laulaja, dramaturgi ja kirjailija. Hänen toinen romaaninsa Miten niin valo vahvistaa jo syntynyttä kirjailijakuvaa: tässä on tekstin mestari, osuvan ja komean kielen tuottaja.

Romaanissa kolme naista putoaa sovinnaisesta ja tarkkaan rajatusta elämänhäkistään paljaalle maalle. Kristiina on neuroottinen taiteilija, Anni eron kohtaama pikkuvaimo ja Päivikki perfektionisti ylilääkärin hahmossa. Naisten kohtalot, alkuun aivan erilliset, muodostavat kolmen tien risteyksen, sivuavat ja jatkavat taas kukin omaa väyläänsä.

Marjo Niemi käyttää assosioivaa ja kuvista rikasta kieltä. Kertoja — joka piilee jossakin kirjan rakenteessa ja ilmoittaa itsestään muutaman kerran — uppoaa syvälle naisten yksinäisyyteen, pakokauhuun ja pettymyksiin. Kaikki kokevat, kuinka sovinnaiset kulissit murtuvat ja hellitty omakuva osoittautuu valheelliseksi.

Vanhenemisen ja yksijäämisen kauhu on valtava, rakkaudennälkä suunnaton. Omilla jaloillaan seisominen on vaikeaa, sillä kaikki kolme on ehdollistettu naisenroolien esittämiseen, kilteiksi vaimoiksi, kympintytöiksi, norsunluutornissa eläviksi elämänpakolaisiksi.

Avomurtumista kasvaa hitaasti uusi alku, valo lisääntyy tavallaan. Kirjan tapahtumat sijoittuvat tammikuiseen Helsinkiin, mutta oikeastaan kolmen naisen päähän ja kehoon.

Teos on kaunis, rehellinen ja raju.

Eila Jaatinen

Tuoreen lesken elämää

Tina Lundán: Ensimmäinen kesä. WSOY 2008.

Tina Lundán ja hänen pari vuotta sitten menehtynyt miehensä teatteriohjaaja Reko Lundán kirjoittivat yhdessä Viikkoja, kuukausia –romaanin, jossa perheen isä Aki kuolee. Nyt Tina Lundán paneutuu omassa kirjassaan lesken tuntoihin ensimmäisenä miehen kuoleman jälkeisenä kesänä.

Romaani on varsin todentuntuinen kuvaus miestä ja isää vailla jääneiden äidin ja tyttären kesästä ystäväperheiden seurassa. Tarina kerrotaan vuorotellen äidin suulla ja tyttären näkökulmasta.

Miehen ja isän kuoleman jälkeen suhteet ystäviinkin menevät uusiksi. Erilaisuuden tunne ja häpeä omasta kuoleman koskettamasta itsestä painavat äitiä, joka on jo käynyt rankimman suruvaiheen läpi. Ydinperheiden ongelmat näyttävät teennäisiltä kuoleman varjon kulkiessa vielä mukana.

Lesken tunteet ailahtelevat piiloutumisen ja häviämisen halusta äkkiä pirskahtelevaan iloon, mutta joku pidättyväisyys estää häntä tuomasta tunteitaan julki muille. Toipuminen on silti käynnissä, tyttären murrosikä orastaa ja äiti on halukas ottamaan vastaan uuden ihmissuhteen. Paulin, kuolleen miehen ääni kuuluu yhä vaimon kuvitteellisissa keskusteluissa.

Teksti on sujuvaa, nopealukuista. Kuvaus on arkista, vaikka pari napakkaa dialogia piristääkin hetkeksi kerronnan alakuloista virettä. Ellei tämä värittömyys sitten ole kirjailijan tietoinen keino kuvata toipilaan harmaata mielenmaisemaa.

Kristina Svensson

Parisuhteet kovilla

J. P. Pulkkinen: Kaikki onnelliset perheet. Teos 2008.

Toimittaja-kirjailija J. P. Pulkkisen romaani kuvaa kahden helsinkiläisperheen hajoamista sivustaseuraajan silmin. Toimittaja Sara ja opettaja Antti rakastuvat toisiinsa äkisti lomamatkakohtaamisen jälkeen. Romanssin kertoja on Antin ja Saran homoystävä Kalle, joka intohimon leiskuntaa seuratessaan pohtii omaa perheettömyyttään ja oman parisuhteensa hataruutta.

Antin elämää varjostaa mennyt tapaturma, joka saa hänet yhä pelkäämään autolla ajoa ja kävelemään maanisesti pitkin Helsinkiä. Saran isä on espanjalainen protestanttipappi. Nämä taustavalaistukset on kai tarkoitettu selittämään suhteiden hajoamisen syitä.

Kaupunkilaisarkea romaani kuvaa realistisesti ja lämpimin sävyin. Tehdään töitä, juhlitaan, jutellaan paljon, syödään hyvin. Helsinki ympäröi tätä kaikkea.

Väliin kertoja rynnistää pohdintoihin rakkaudesta, minuudesta, elämästä ja mediasta. Hän siteeraa Shakespearen sonettia, nappaa filosofian historiasta muutamia nimiä ja innostuu näiden ajatuksista. Näillä lisävärityksillä herätellään kiinnostavia kysymyksiä, mutta sidokset tarinaan jäävät löyhiksi.

Intohimoa ja mediaa ruotiva romaani pyrkii luotaamaan parisuhteen hajoamisen syitä muustakin kuin psykologisesta näkökulmasta. Itse asiaan, ikuisen rakkauden kaipuuseen ja pettämiseen, ei kuitenkaan mennä kovin syvälle.

Kristina Svensson

Ahdistava kirja pedofiliasta

Marja Björk: Posliini. Like 2008.

Helppo lukea, ajankuvaltaan terävä, aiheeltaan ajankohtainen, elävää kieltä murteita myöten — kaikkea tätä on helsinkiläisen juristin Marja Björkin esikoisteos Posliini. Lukukokemus ei kuitenkaan ole miellyttävä, eikä ole tarkoituskaan olla. Pikemminkin se ahdistaa ja oksettaa.

Kirjan aihe on pedofilia ja käsittelytapa poikkeuksellinen.

Tapahtumien taustana on 1960-luvun murros: maaseutu tyhjenee ja ihmiset muuttavat kaupunkiin ja Ruotsiin. Päähenkilö Jaanan perhe pirstoutuu, äidillä on toinen mies ja isä sortuu alkoholiin. Siinäkin olisi riittänyt koettelemuksia, mutta hyväksikäytön kohteeksi joutuminen rikkoo jotakin korvaamatonta.

Tyttö on kotonaan ylimääräinen, mutta sukulaisnaisen ja tämän miehen Kurren luona hän kokee olevansa tärkeä. Vähitellen mies saavuttaa tytön luottamuksen.

Moraali on kirjassa läsnä, lukija tietää, että nyt tapahtuu jotain todella pahaa. Tätä ei kuitenkaan alleviivata, sillä pedofiili pyrkii sairaalla tavalla selittämään tekonsa rakkaudeksi ja manipuloi uhrinsakin uskomaan sen.

Pinnalta katsoen Jaana selviää, menestyykin. Jokin hänessä ei kuitenkaan koskaan saavuta aikuisuutta. Sen osoittaa lopun kirkkokertomus, jossa Jaana taluttaa dementoitunutta Kurtia kirkkoon. Aika ehkä armahtaa, mutta lukija ei siihen pysty. Miten voisi, sillä katumusta ei ole, eikä papereiden polttaminen tuo unohdusta.

Pauli Juusela

Annetuilla korteilla on pelattava

Juha Itkonen: Huolimattomia unelmia. Otava 2008.

Mitä ovat huolimattomat unelmat? Unelmahan on olemukseltaan huolellisesti ajateltu tavoite, jonka saavuttaminen edellyttää muutoksia ajankäytössä, kärsivällisyyttä ja valintoja.

Kun unelmat ovat huolimattomia, ne eivät ole ainakaan selkeitä päämääriä. Jossakin taustalla voi kuitenkin olla unelma vaikkapa onnellisesta perheestä tai muisto nuoruudenrakkaudesta, jonka ehkä voi tavata uudelleen. On unelma isästä joka oli sankari, vaikka katosikin pojan elämästä erään jääkiekko-ottelun jälkeen.

Ei minun elämäni -tarinan päähenkilö ilmoittaa olevansa pinnallinen ihminen ja pitää sitä hyvänä, koska syvälliset ihmiset harvoin ovat onnellisia. Hänen unelmansa oli perhe. Kun sitä ei tullut, päähenkilö — toimittaja — järjestää töikseen muiden ihmisten asioita eli muuttumisleikkejä.

Unelma voi olla myös toive siitä, että hankalasta asiasta ei jää jäljelle muuta kuin epämiellyttävä muisto, kuten kertomuksessa Ei.

Juha Itkosen novellikokoelmassa tarinoita on täysi tusina. Niiden tapahtumat ovat arjesta. Ei niissä käsitellä elämän suuria käännekohtia. Ne eivät ole surullisia mutta eivät hauskojakaan. Hyvin suomalaisia tarinoiden ihmiset ovat: perusjärkeviä, vaikka joskus ote hiukan lipsuu.

Huolimattomuus on kai sitä, mitä naisparin 12-vuotias poika tarkoittaa kun sanoo: "Ratkaisevassa paikassa tahto ei riittänyt, ja jos tahto ei riitä, ei auta kuin tyytyä osaansa. Nämä kortit on kädessä. Näillä pelataan."

Aila Alarotu

Maan ja itsen ääreen

Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin. Otava 2008.

Olli Jalosen uuteen romaaniin on hiukan työlästä päästä sisään. Niin perinpohjaista on kirjan aiheen, nollameridiaania pitkin suuntautuvan kilpamatkan selitys. Mutta kun matkanteon tekniset valmistelut on käyty läpi, lukeminen palkitaan huikaisevilla luonnon ja ihmisen näyillä.

14 solmua Greenwichiin kertoo kunnianhimoisesta kilpailusta, jossa maapallo on tarkoitus kiertää pohjois- ja etelänavan kautta 1700-luvun tyylisin kulkuvälinein, niin että yhteydet ulkomaailmaan on rajattu ja matkan koordinaatit tarkasti piirretyt. Se kertoo myös mediasta, joka haluaa kertoa matkaajien tarinan omalla tavallaan, ja ihmisistä joille tarina tapahtuu.

Päähenkilö Kari, hänen veljensä Petr, matkanjohtaja Graham ja tämän puoliso Isla saavat kaikki äänensä kuuluville lokikirjan muistiinpanojen muodossa. Matkan teossa ovat läsnä yhtä lailla mennyt kuin fyysisten vaatimusten kautta pelkistynyt nykyhetki, maiseman muodot ja säätilat. Valvoessaan yksin purjelaivan kannella Kari kokee flow’n:

"Yöllä vaipui samanlaiseen virtaan kuin juostessa tai hiihtäessä pitkiä lenkkejä, kuin olisi ajatellut kirkkaammin, asiat yhdistyivät nopeammin toisiinsa, mieleen nousi pieniä palasia kaukaa takaa, ne sekoittuivat ja olivat kuin paikaltaan liikahtaneet niin että ne ymmärsi toisella tavalla. Itse oli keskellä, ajatusten palaset virtasivat yhteen."

Jotain samankaltaista myös lukija parhaimmillaan kokee tämän romaanin äärellä.

Jalonen on kertonut valmistelleensa kirjaa parikymmentä vuotta. Sen huomaa maantieteellisestä tarkkuudesta. Kirjaa lukiessa tekee mieli tutkia karttapalloa ja kuvitella itsensä samalle matkalle. Kestäisikö sitä?

Jalosen romaania lukee välillä kuin runoa, niin yleistajunnallisia ovat kertojan havainnot itsestään ja maailmasta. Tyyli pitää, etäisyys ihmisen ja ihmisen välillä on jotenkin samaa kuin luonnon ja ihmisen.

Jalonen kykenee tarkkaamaan henkilöhahmojaan vaativien olosuhteiden keskellä niin hienovaraisesti että näistä tulee kuin osa maisemaa, osa matkantekoa ja luontoa. Ihminen toistaa luonnon rytmiä tai vain joutuu kestämään sen.

Kun meri ryskää tai kuumuus piinaa, kaikki turha ihmisten väliltä karsiutuu. Ja samalla tuntuu, että turvaverkkojen katketessa myös kaikkein filosofisimmille ajatuksille elämästä — sen tarkoituksesta ja ihmisen osasta — avautuu ennen kokematon tila. Samoin avautuu rakkauden mahdollisuus, vaikka kuolemakin ottaa osansa.

Jotain herpaantumatonta ja perustavanlaatuista ihmisyydessä on Jalonen kirjassaan 14 solmua Greenwichiin tavoittanut. Sen luettuaan tuntee matkanneensa, todella.

Kristina Svensson