Sielläkö vain sinä hengität,

missä ei ihmisen melskettä kuulla?

Siellä vain merta on tuultesi tuulla,

aallokot ahnaat ja ylpeät

talttuvat tyhjien rantojen kiviin,

kaisloihin vaikeneviin, uneksiviin

— sielläkö hengität?

Vaiko vain talvessa hengität?

Sieltä ei vie latu ihmisen vaivaan.

Itsensä vuoksi vain katossa taivaan

syttyvät kylmimmät kynttilät.

Latvoista humisten lumia valuu,

mieltä ei liikuta lähtö, ei paluu

— sielläkö hengität?

Ei — sinä toisaalla hengität!

Ratamo asfaltin repeämässä

tai toukka kaislassa värisevässä

hengityksestäsi elävät.

Kulkuri, tallattu katujen tasaan,

luuseri, paiskattu hylkyjen kasaan,

— heissäkin hengität.

Niin — sinä heikoissa hengität,

kaikissa, jotka on potkaistu tieltä,

joilla ei mahtia, kieltä, ei mieltä,

jotka vain äänettä itkevät.

Myös niissä hengität, salaisin, pyhin,

joiden tie kuoleman kuoppaan on lyhin

— heikoissa hengität!