änä vuonna vietetään Mika Waltarin (1908–1979) 100-vuotisjuhlavuotta. Waltari on osoittanut kirjailijana aikaa kestäväksi. Yhä uudet sukupolvet saavat pohdittavakseen myös kirjailijamestarin tuotannon uskonnolliset syväulottuvuudet.

Mika Waltaria vaivasi "teologinen sukurasite". Toimi-isä oli vankilapastori, joka raatoi itsensä hengiltä 32-vuotiaana. Myös Toivo-setä oli pappi. Hän kehotti Mikaa tekemään nuortenkirjan. Niinpä helsinkiläinen abiturientti kyhäsi kirjasen Jumalaa paossa: kertomus Jumalan johdatuksesta (1925).

Mottona olivat — kirjailijan elämän kannalta enteellisesti — psalmin sanat: "Mihin minä menen sinun henkesi tieltä ja mihin pääsen kasvojasi pakoon? Jos kohoaisin aamuruskon siivin ja majailisin meren takana, niin sielläkin sinun kätesi johdattaisi minua, ja oikea kätesi ottaisi minut kiinni."

Päähenkilö pakenee Jumalaa, ja palaa hänen huomaansa. "Kenties teoksen nimi Jumalaa paossa on jollakin tavoin ennakoinut omaa kehitystäni. Vaikein ongelmani nuoruuden kiihkeinä kehitysvuosina oli absoluuttisen kaipuu, ehdottomuuden tarve. Kärsin huomatessani oman ristiriitaisuuteni, tunne-elämäni ambivalenttisuuden. Minulla oli tunne, että aina yhä uudestaan petin jotain parasta itsessäni", Waltari paljastaa postuumissa Kirjailijan muistelmissa (1980).

Alkoholismin, unettomuuden ja mielisairaalaan monta kertaa vieneen masennuksen vaivaaman Waltarin oli aina helpompi antaa anteeksi muille kuin itselleen. Raadolliseksi itsensä kokenut kaunosielu ymmärsi vasta vanhoilla päivillään, ettei hänellä ole mahdollisuutta täydelliseen puhtauteen.

Rakkaussuruista ristin juureen

Ylioppilas Waltari rakastui korviaan myöten Elina Vaaraan, viisi vuotta vanhempaan runoilijakaunottareen. Kun Elina palasikin puolen vuoden kuluttua runoilija Lauri Viljasen luo, Mika murtui. Hän meni puiston penkille pistoolin kanssa ja mietti, ampuisiko itsensä. Suomalaisen kirjallisuuden onneksi tunteellinen poika päätyi jatkamaan kurjaksi käynyttä elämäänsä.

Hän lähti lukemaan teologiaa. "Syöksyin kuiluihin ja nousin aina aallonharjalle juuri niin kuin 18-vuotias voi tehdä. Lyhyet parin viikon vaiheet saattoivat merkitä jyrkimpiä masennuskausia, suurimpia riemun hetkiä."

Joululomalla Waltarilla oli valtava, lähes mystinen uskonnollinen murrosvaihe. Hän kirjoitti yötä päivää runoja kokoelmaan Sinun ristisi juureen (1927): "Sun ristisi juurehen ma polvistun. Sa tiedät kyllä, mikä sun ristis juurehen on vienyt mun. Oi Natsarealainen, oon sairas kokonaan ja vapisen. Maailman teiltä vienyt ei silta ainutkaan mua onnehen."

Nuorukaisella oli vakaumus, että hän saattaisi pappina palvella parhaiten muita. Mutta kesällä 1927 kuumasilmäinen kirjailija vieraili Pariisissa ja eksyi eroottisiin seikkailuihin, jotka saivat hänet halveksimaan sielultaan "sairaan kiihkeää" itseään.

"Minä olin niin nuori ja kiihkeä, miten saattaa kaivatakaan se nuoruus jolla on nälkä ja turmelus suonissaan. Ja punaiset lyhdyt loisti ja viulut ja saksofonit soi, bulevardien liekkimerta kadun asfalttipinta joi. Minä tuijotin yöhön räikeään käsin, kasvoin palavin. Yön hurma sai minut vapisemaan, niin että huohotin", Waltari maalailee mukautumistaan syntisen maailman menoon runossa Nuoruus.

Taivaallisen ja maallisen rakkauden ristiriidat

Lankeemuksia seurannut uskonnollinen kriisi pakotti Mika Waltarin vaihtamaan teologisen tiedekunnan filosofiseen. Hän selvitti päätään pro gradu -tutkielmassaan Taivaallinen ja maallinen rakkaus.

Waltari esittää, että jokainen väkevästi uskonnollinen ihminen on samalla vahvasti eroottinen. Nuori tutkija etsii tukea näkemykselleen kirkon suurilta opettajilta: Pyhältä Teresalta, Ristin Johannekselta, Fransiskus Assisilaiselta ja Augustinukselta sekä runoilijoilta, kuten Dantelta, Alfred Tennysonilta ja Walt Whitmanilta.

Tutkielma siirsi uskonnollisen ongelman kauemmaksi taka-alalle. "Se on kuitenkin ollut minulle kerta kaikkiaan lähtemätön, pääsemätön ongelma", Waltari arvioi muistelmissaan.

Myös Ihmisen ääni. Nöyryys — intohimo -teoksessa (1977) taiteilija tunnustaa, että kristinusko on "ollut elämäni viiltävin sisäinen kysymys — — kohdaltani ei liene tarkoituksena ollut itsekäs mielenrauha vaan hehkuva levottomuus ruumiin rappeutumiseen ja kuolemaan asti."

Minkä kilvoittelussaan horjuva mies menetti siinä, ettei saanut uskon rauhaa, sen kaiken hän käänsi kirjalliseksi paloksi ja kiihkeäksi aikansa sykkeen seuraamiseksi. Läpimurtoromaanista Suuri illusioni (1928) lähtien kirjailija kuvasi myös rakkauden maallisia ilmenemismuotoja.

Tuolloin kirjallisuuden tutkija Rafael Koskimies arvioi, että päähenkilöt ovat "uudenaikaisen Molokin uhreja. He ovat menettäneet onnenmahdollisuutensa, terveytensä, puhtau-tensa ja kykynsä iloita siinä kuumeisessa jazz’in, nautinnonhimon ja raa’an aineellisuuden ilmapiirissä, joka on ollut heidän sukupolvensa kirous. Waltari tuomitsee turmeltuneen nykyajan tuhoon, ja viittaa tulevan polven terveyteen ja onneen. Tässä kaikessa on ehkä jotakin liioiteltua ja nuorekkaasti pateettista, mutta siinä on myöskin paljon totuutta."

Saarnaajan ja Sinuhen pessimismi

Suuri illusionisti -tutkimuksen tehnyt kirjailija ja kirjallisuudentutkija Markku Envall vahvistaa, että kristinuskon ongelmat olivat läsnä Waltarin teosten taustalla: "Hänen tuotannostaan välittyy vakava uskonnollinen etsintä, mutta myös salliva ja ilotteleva maailmallisuus."

Sinuhe egyptiläisestä (1945) Envall on löytänyt analogian kristinuskon murtautumisesta maailmaan. Waltarin pääteosta onkin kiehtovaa lukea näkökulmasta, jossa risti- ja sarvisymboleilla palvotut jumalat Aton ja Ammon vertautuvat kristinuskon Jumalaan ja pakanajumaliin. Kauniita näkyjä maailman luoneesta "ainoasta jumalasta" näkevä farao Ekhnaton viljelee raamatullista retoriikkaa. Ekhnatonin uskonnolliset visiot ovat paikoin perikristillisen profeetallisia.

Maailmansotien tuottaman masennuksen osaltaan synnyttämää Sinuhea on luettu Raamatun Saarnaajan kirjan valossa. Toteaahan Sinuhe, vanhuutensa ja pettymyksensä päivinä: "Ei mitään uutta ole auringon alla eikä ihminen muutu."

Kirjailija itsekin on korostanut Saarnaajan merkitystä: "Lopetettuani teologian opinnot Salomon Saarnaajasta tuli parina vuonna minun rakkainta lukemistani, johon palasin aina erikoisesti kärsiessäni voimakkaasta krapulasta. Itsestään selvää on, että jotakin Salomon Saarnaajan arkaistisuudesta sisältyy Sinuhen tyyliaineksiin."

Mystikko mahtui luterilaiseen kirkkoon

Kristillinen kysymyksenasettelu painottuu kirjailijantien alun lisäksi sen lopun "kristillisessä trilogiassa". Siihen kuuluvat Feliks onnellinen (1958), tunnustukselliseen tyyliin ylösnousseen Jeesuksen kohtaamista kuvaava Valtakunnan salaisuus (1959) sekä kristinuskon leviämisestä ja vainoista kertova Ihmiskunnan viholliset (1964).

Kirjailija piti tärkeänä luterilaisen kirkon jäsenyyttään. Hän arvosti erityisesti ehtoollista ja ruumiinsiunausta. Mystikkona Waltarilla oli useita voimakkaita uskonnollisia kokemuksia.

Mystiikka "poistaa ihmisen itsekkäät tarkoitusperät saattaen hellyyden ja rakkauden hänen vallitsevaksi mielentilakseen. Ja tämä suuri, taivaallinen rakkaus kasvaa universaaliksi kohdistuen kaikkiin ihmisiin ja velvoittaen elämässä toimimaan itsensä unohtaen muitten hyväksi. Mystiikka johtaa ihmisen pyhitystilaan, jossa rakkaus on dynaaminen, pakottava voima, persoonallisen energian keskus", hän kirjoitti.

"Viheliäisyytensä tuntevaa" ja "todelliseen parannukseen kykenemätöntä" Waltaria vaivasi vuosikymmenet tunne, että sana "kristitty" on niin vaativa, ettei hän voisi käyttää sitä itsestään. Käyttipä lopulta kuitenkin.

Hän uskoi, että Jumala etsii ihmisen sinä hetkenä kuin on tarkoitus. Ja siksi Jumalan pakeneminen epäonnistui.

Waltarin kristinuskoa käsitteleviä kirjoja:

• Jumalaa paossa: kertomus Jumalan johdatuksesta (1925)
• Sinun ristisi juureen (1927)
• Feliks onnellinen (1958)
• Valtakunnan salaisuus (1959)
• Ihmiskunnan viholliset (1964)

Romaani uskonnon ytimestä

"Et sinä enää saa rauhaa häneltä, joka minut lähetti. Nyt tiedät että Jumala etsii sinua joka hetki elämäsi loppuun asti. Sitä tietoa et voi väistää, vaikka mitä tekisit. — — Ei ole hirmuisempaa tietoa ihmiselle, joka ei suostu ottamaan armoa vastaan."

Waltarin Feliks onnellinen -kirjassa yhden miehen käännytyskone ja katuevankelista Feliks käy käännytettäviensä päälle kuin yleinen syyttäjä. Armon kokemuksesta osattoman miespolon on joka päivä todistettava Herrastaan niin oman itsensä kuin kuulijoiden kannalta kiusallisella tavalla.

— Feliksin usko on aluksi sairaalloista pakkoa. Hän kulkee kohti iloa ja vapautumista. Feliks tarkoittaa latinaksi onnellista. Nimi saavuttaa autenttisen sisällön, kun hän päätyy tilaan, jossa on onnellinen monessa mielessä, myös hengellisessä, arvioi Waltari-tutkija Markku Envall.

Hän pitää Feliks onnellista Suomen kaikkien aikojen parhaana uskonnollisena romaanina. Se on "huippusuoritus, joka porautuu uskonnon ytimeen". Uskon mahdollisuus ja kutsu kohtaavat kirjassa epäilyn. Ikuinen kysymys kuuluu, voiko ihminen uskoa Jumalaan — ja millä ehdoilla.

Kirjailijan omastakin ajatuksenjuoksusta tutulta kuulostaa kirjan piinatun papin paljastus: "Jo nuorena sain kutsumuksen ja se oli minua väkevämpi, mitä tahansa tein. Jumala pakotti minut ja löi minut polvilleni kerran toisensa jälkeen. Siksi koko miehuuteni aika oli taistelua himon ja synnin orjantappuroissa. Jokikinen päiväni nöyrtymistä ja katumusta epätoivoon asti. Kurjin hänen palvelijoistaan olin sydämessäni, mutta kerran toisensa jälkeen hän puhalsi minuun polttavan henkensä ja vapautti minut itsestäni. Nyt olen kuritettu ja nöyrtynyt. Niin, hyvin onnellinen olen."