Tukholmassa esitettiin pari viikkoa sitten merkillinen konsertti. Siinä lauloivat kuorot ja solistit kaikista maailman valtauskonnoista samaa vastasävellettyä rauhankantaattia: georgialainen mieskuoro huolesta vakavana, israelilaiset tytöt heleine äänineen, saamelaiset kirjavissa puvuissaan, sufilaiset erämaalaulajat, tiibetiläiset pakolaismunkit, ruotsalaiskuorot, hinduyhtye, suomalaiset hiljaisuuden laulajat, ranskalaiset, kreikkalaiset… Ja kaikki 400 ääntä soivat yhteen, kukaan ei hallinnut, kukaan ei kilpaillut.

"Maan päällä, metelin alla" on täällä aina eletty. Nyt kuuluu sotakoneen ääni taas kaikkialta ympäriltämme. Me pelkäämme, ja toisaalta olemme turtuneet näihin kaikuihin, jotka eivät kuitenkaan moneen kymmeneen vuoteen ole kuuluneet omilla rajoillamme. Me varjelemme omaa rajaamme muiden kustannuksellakin: emme kannata rypälemiinojen täyskieltoa, epäsimme kauttakulkuviisumin tiibetiläiseltä pakolaisryhmältä. Hirmuhallituksille ei tarvitse kumartaa.

Kasvumme maailmanrauhaan on niin hidas, luopumisvalmiutemme niin vähäinen, että ajan merkit juoksevat ohitsemme. Miten yhdistämme äänemme rauhan ääneen niin, että se voimistuisi maailman meluisilla lavoilla ja kokoushuoneissa? Meille on annettu ääni ja jalat, kädet ja sydän. Juostaan siis! Rauhanruhtinas kamppailee kanssamme. Hänen rukouksensa tuohus palaa kaikkialla siellä, missä ihminen ojentaa toiselle sovinnon käden.