Nykyinen kulutukseen tähtäävä oppi elämästä käy voimille. Se näkyy välinpitämättömyyden kasvuna, katkeruutena ja kateutena. Sen ilmentymää on myös vapautuminen kirkollisverosta eroamalla yhteydestä, joka on antanut turvaa.

Uskonto on ollut väkevä tekijä. Olemme jakaantuneet satoihin uskontokuntiin, joilla kaikilla on yhteinen piirre: ne turvaavat meille elämänlopun pelossamme loputonta jatkuvuutta annetuin ehdoin. Uskonto antaa, mutta se myös ottaa.

Tänään kulutuskäyttäytyminen on luotu maalliseksi esikuvaksi. Kuluttaminen ei vain kuluta ympäristöämme, se kuluttaa myös meitä ihmisiä. Näyttötalous on lisännyt eroamista kirkosta, mutta toisaalta on lisännyt liittymistä pieniin uskontokuntiin, jotka antavat suoraviivaisesti yhteenkuuluvuutta ja osallistumisen riemua.

Suomalainen on uskollinen kirkolle, mutta passiivinen yhteenkuuluvuudessa ja osallistumisessa. Kirkko Suomessa on suvaitsevainen ja uuden muuntautumisensa edessä. Kirkonkin pitää uudistua — usko korkeimpaan ei muutu, vain tavat ja keinot saavuttaa mielenrauhaa ja yhteyttä voivat jalostua.

Usko auttaa huomaamaan toistemme tärkeyden — me emme tule toimeen yksin. Tarvitsemme kanssasisariamme ja -veljiämme. Tarvitsemme yhteyksiä pitääksemme yllä moraaliamme, arvoasetelmiamme ja kunnioitusta elämää kohtaan.