Poikani oli kiltti ja rauhallinen lapsi. Hänen isänsä kuoli pojan ollessa 7-vuotias, joten olemme siitä lähtien olleet kahden. 15-vuotiaana hän eristäytyi koulutovereistaan ja valitti yksinäisyyttään. Kuvittelin sitä myöhästyneeksi murrosiäksi. Hain apua eri paikoista, ihotautilääkäriltäkin, kun kuvittelin pahan olon johtuvan finneistä. Poika nukkui päivät ja valvoi yöt. Viimein perhetuttavamme antoi nuorisoasioihin perehtyneen psykiatrin osoitteen.

Poika kävi psykiatrin vastaanotolla useita vuosia. Alkoi sairaalakierre ja hänellä todettiin skitsofrenia. 30-vuotiaaksi hän asui luonani. Sen ajan koin vaikeimmaksi. Töistä kotiin tullessani hän purki pahan olonsa minuun, kun oli päivällä hautonut mielessään vaikeita asioita. Pattitilanteessa ajattelin sitä, mikä vie eteenpäin. Toisinaan kuuntelin poikaa, joskus lähdin ulos kävelemään.

Kenellekään ei ole hyväksi, että aikuistuva kuntoutuja asuu kotona. Päiväsairaalassa poikaani ohjattiin itsenäiseen elämään. Hän muutti omaan asuntoonsa, autoin käytännön asioissa, rahallisesti ja henkisesti. Kuitenkin pelot, pakkoajatukset ja kuuloharhat lisääntyivät. Kymmenen vuoden jälkeen poikani ei pystynyt asumaan yksin. Oli onnen kauppaa, että saimme hänelle paikan kuntoutuskodista.

Poikani on nyt reilusti nelikymppinen. Hänellä on pelkotiloja ja kuuloharhoja joka päivä. Puhelimessa hän saattaa kertoa kuulemistaan äänistä minulle. Ja ilmoittaa myöhemmin: kyllä se oli harha. Skitsofrenia on rankka sairaus. Poikani tuntee itsesyytöksiä asioista, joita ei ole tehnyt. Skitsofreenikot ovat yleensä älykkäitä, mutta arkoja. Jokin heidän sisäisessä maailmassaan on mennyt rikki.

Äitejä syyllistettiin 1970-luvulla. Se henki joka paikassa, vaikka sitä ei olisi sanottukaan suoraan. Psyykkisesti sairaan lapsen äiti miettii jokaista mutkaa lapsensa elämän varrella ja kantaa syyllisyyttä osana elämää. Kuitenkin sairaus on monien asioiden summa.

Olen hakenut kaiken saatavilla olevan tiedon hoitomahdollisuuksista. Kun poikani tuli ensimmäisen kerran sairaalasta kotiin, olisin tarvinnut konkreettista ohjausta. Silloin tällaista apua ei järjestetty.

Useiden soittojen ansioista löysin Mielenterveysseuran ryhmän omaisille. Ryhmän avulla olen jaksanut nämä vuodet. Yhdistyksessä olen tutustunut upeisiin ihmisiin. Siellä voi puhua pelkäämättä väärinymmärretyksi tulemista.

Jokaisen sairaus on erilainen, samoin kuntoutumismahdollisuus. Koska sairaus kulkee aalloittain, omainen joutuu olemaan aina varuillaan. Uuden elämäntavan opettelu ei kai lopu koskaan, mutta alun kaaos on sentään helpottunut. Erilaisten tunnetilojen kanssa on opittava elämään.

Vaikka poikani on kuntoutumiskodissa, ei napanuora ole täysin katkennut. Onko irrottautumisen vaikeus rakkautta, syyllisyyttä, sääliä vai ylihuolehtimista? Kaikilla tuntemillani sairastuneen lapsen vanhemmilla on sama huoli. Miten lapsemme pärjäävät, kun meitä ei enää ole? Minun elämääni kuuluu osana poikani, jolle pidän jalkaa oven välissä terveeseen elämään voimieni ja taitojeni rajoissa.

Olen kiinnostunut ympäristöstäni ja seuraan aikaani. Minulla on ihana koira ja siirtolapuutarhamökki. Olen hurahtanut kukkasiin. Neulon paljon. Tekemäni sukat menevät myyjäisiin, jonka tuotto menee virolaiselle kuntoutuskodille, samanlaiselle, jossa poikani asuu täällä. Ei saisi syyllistää itseään, on pyrittävä elämään omien arvojensa mukaista elämää. Silloin jaksaa paremmin tukea sairastunutta omaistaan.

Omainen voi olla ympäristölleen asennemuokkaaja. Oma suhtautuminen mielen sairauksiin heijastuu muihin. Toivoa ei pidä menettää. Jonain päivänä asiat ovat paremmin kuin osasimme odottaa. Ei kuitenkaan kannata elätellä vääriä odotuksia. Koetan vaihtuvissa tilanteissa ajatella itsenäisesti ja olla yhteistyökykyinen.

Sairastunut tarvitsee monenlaista tukea elämänsä aikana. Hän tarvitsee kuntoutumisensa tueksi turvallista ympäristöä ja verkostoa, koska ei pysty sosiaalisten kontaktien luomiseen.

Olisi luotava lisää palvelutaloja, jossa kuntoutujat voisivat elää ihmisarvoista elämää. On kunnia asia pitää huolta vähempiosaisista. Kukaan ei ole syyllinen siihen, että on mieleltään sairastunut, ei vanhemmat eivätkä sairastuneet itse. Suhde poikaani on pysynyt luottamuksellisena, siitä olen kiitollinen. Hänellä on vaikea sairaus, mutta hän ei ole ollut sen kanssa koskaan yksin."

Lisätietoja: Omaiset mielenterveystyön tukena,
Uudenmaan yhdistyksen tuki- ja neuvontapalvelu
p. 6860 2655.

Omaisten yhdistys

Omaiset mielenterveystyön tukena -yhdistys on aikoinaan syntynyt omaisten aloitteesta. Yksi sen tavoitteista on hälventää mielenterveysongelmiin kohdistuvaa epäluuloa. Yhdistys järjestää kursseja, virkistystoimintaa ja keskusteluryhmiä sairastuneen omaisille.

Omaiset mielenterveystyön tukena -keskusliiton toiminnanjohtaja Kristiina Aminoff toteaa, että psyyken sairauksiin liittyy ihmisten mielissä paljon ennakkoluuloja.

— Jos joltakulta menee jalka poikki, hän saa myötätuntoa. Mielensairauksien syytä ei tunneta, joten niitä pelätään. Sairastuneet mielletään vastoin tarkempaa tietoa aggressiivisiksi ja heidän omaisiaan saatetaan syyllistää, hän sanoo.

Tikkurilan kirkon takkahuoneessa kokoontuu kerran kuussa mielenterveysongelmaisten omaisten vertaistukiryhmä. Ryhmää vetää seurakunnan diakoni Helvi Reijonen.

Sairaudesta puhuminen turvallisessa ryhmässä on tärkeä henkireikä omaisille. Diakoni kertoo oman osuutensa jäävän usein puheenvuorojen jakajan rooliin.

— Puhumisen tarve voi olla suuri. Minä yritän huolehtia siitä, että jokainen ehtii sanoa sanottavansa, Reijonen luonnehtii.

— Vaikka vaikeista asioista puhutaankin, en koe työtäni raskaaksi. Olen huomannut, kuinka tärkeää ihmisille on saada kokoontua vertaistukiryhmään. On vaikeaa, jos oma lapsi on sairastunut psyykkisesti.

Syksyn tapaamiskerrat ovat 3.9., 1.10., 5.11. ja 3.12. klo 17.30–19. Mukaan voi tulla ilman ennakkoilmoittautumista.

Omaiset mielenterveystyön tukena –vertaistukiryhmä ke 3.9. klo 17.30–19 Tikkurilan kirkolla