Kun lähdemme kesällä Pohjois-Vantaalta vuokramökillemme Päijät-Hämeeseen, ajamme vanhaa Lahdentietä eikä moottoritietä. Jos joudun käymään omalla autolla Hämeenlinnassa tai Tampereella, käytän vanhaa Hämeenlinnantietä. Muulloinkin pyrin aina sivuteille, jos niitä myöten pääsee kohtuullisessa ajassa sinne, minne olen menossa.

Tämä ei tarkoita, että pelkäisin moottoriteillä ajamista. Niiden välttely johtuu mukavuudesta. Moottoritietä ajaessa maisemat ovat tylsiä eikä niistä ehdi nähdä mitään. Lisäksi pienessä autossamme on metelin takia vaikea keskustella tai kuunnella radiota, kun mittari lähentelee sataa.

Sivutiet ovat ihania. Niiden varsilla leviää oikea elämä: viljapellot, niityt, metsät, kotieläimet, ihmisten talot ja tilat. Hitaammassa vauhdissa yksityiskohtiin voi kiinnittää huomiota.

Sivuteiden suosiminen ei rajoitu kohdallani fyysiseen liikkumiseen. Se on elämänasenteeni. Olen opiskellut pitkään ja laveasti, harjoittanut erilaisia ammatteja, perustanut perheen ja rakennellut siinä sivussa itseäni, psyykeäni, maailmankatsomustani pala kerrallaan. Useimmat näistä prosesseista ovat yhä käynnissä.

Tämä on minun tapani olla ja elää, mutta tunsin siitä pitkään syyllisyyttä. Hidas harhailija näyttää ulkopuolisen silmin heikolta, päättämättömältä ajelehtijalta, tehokkaan ja nopean ihanneihmisen täydeltä vastakohdalta.

Vasta kun olin kyllin pitkällä katsoakseni taakse, ymmärsin että sivuteillä on erityinen merkitys, eikä niiden kulkeminen ole ajan tai kykyjen hukkaamista, päinvastoin. Sivutielle kääntyvä uskoo, ettei mikään elämässä mene hukkaan. Hänen ensisijainen tavoitteensa on mielen tasapaino ja kokemisen ja syventymisen tuoma viisaus.

Nuorena palvoin ulkomaisia klassikkoja enkä arvostanut suomalaista kulttuuria tai kirjallisuutta. Kärsin myös epävarmuudesta ja heikosta minäkuvasta. Vasta pitkä sivupolku intialaiseen kulttuuriin avasi silmäni omalle kulttuurilleni ja omalle aidolle minälleni. Tarvitsin aikaa, etäisyyttä ja vertailukohtia. Eikä niitä saa huristamalla moottoriteitä pitkin.

Sivupolkuja kulkenut pääsee päämääräänsä hitaammin ja vaatimattomammin, mutta hänen reppunsa on täynnä henkistä rikkautta.