Kouluunmeno, yläluokille siirtyminen ja lukion aloittaminen ovat lapsen maailmassa suuria muutoksia.

— On hyvä, jos vanhemmat voivat näissä muutosvaiheissa antaa tavallista enemmän aikaa lapselleen ja olla kuulolla ja saatavilla, toteaa lastenpsykiatrian professori Tuula Tamminen.

Lapsen kasvaessa hänen tarpeensa sekä tapansa olla yhteydessä toisiin ihmisiin muuttuvat. Hän ei ole enää vauva, joka koko ajan ottaa kiitollisena vastaan sen hoivan ja rakkauden, minkä aikuinen hänelle antaa.

Isommalla lapsella on omat sisäiset tunnetilansa ja aikataulunsa. Hän ei ole valmis puhumaan itselleen tärkeistä asioista milloin tahansa, eikä välttämättä silloin kuin se sopii vanhemmalle. Usein oikea hetki tulee vasta, kun lapsi ja vanhempi ovat olleet kiireettömästi ja riittävän pitkään arkisesti yhdessä.

— Kun lapsi kertoo tai kysyy jotain, aikuiselta tarvitaan taitoa olla läsnä ja herkkyyttä tunnistaa tärkeä hetki: ikkuna, josta näkee lapsen mieleen ja kokemuksiin.

Vanhempi voi auttaa muutosvaihetta elävää lastaan muutenkin kuin toimimalla tarvittaessa kuuntelijana ja keskustelijana.

— Olisi hyvä, jos lapsi voisi kotona riisua päältään vaativia sosiaalisia roolejaan. Sitähän aikuinenkin haluaa kotona tehdä. Silloin lapsi saa olla lapsellisempi kuin se iso tyttö tai rauhallinen poika, joka hänen täytyy koulussa olla.

Tammisen mielestä ei ole mitään syytä torjua pikku koululaisen tilapäistä lapsellisuutta sanomalla, että ethän ennenkään ole halunnut, että puen tai syötän sinua.

Lapsen kehitys etenee persoonan eri alueilla eri tahtiin. Tiedollinen kehitys on yleisesti nopeutunut erilaisten teknisten välineiden ja internetin ansiosta. Lapset tietävät enemmän kuin vanhempansa saman ikäisinä.

Sosiaalisessa kehityksessä lasten välillä on suurempia eroja kuin sukupolvi sitten: jotkut kypsyvät, mutta toisten kehityksessä on puutteita. Tilanteeseen vaikuttavat erilaiset kasvuympäristöt ja yhteiskunnan muuttuminen.

— Huomionarvoista on, ettei ihmisen emotionaalinen kehitys ole nopeutunut. Ja emotionaalinen kypsyys on sentään kaikkein tärkeintä koko inhimillisen olemassaolon kannalta. Tunnepuolen kehittymiseen tarvitaan hitautta, läsnäoloa ja kokemuksia siitä, että ihmiset välittävät toisistaan.

Se, että suomalaisessa yhteiskunnassa arvostetaan hyvin varhaista itsenäistymistä, ei ole hyväksi lapsen kokonaiskehitykselle.

— Itsekseen pärjäämistä korostetaan niin, että unohdetaan sille rinnakkainen riippuvuuden tarve. Myös lapsen riippuvuutta on tuettava, hemmoteltava ja ruokittava.

Tammisen mielestä aikuisen on syytä katsoa peiliin, jos häntä ahdistaa se, että lapsi on hänestä riippuvainen: ei kai hän halua eroon lapsestaan mahdollisimman nopeasti? Niin sanonut peräkamarin pojat ovat eläviä esimerkkejä niistä, joiden riippuvuuden tarpeita ei ole lapsena tuettu. Niinpä heillä ei aikuistuessaan ole, mistä irrottautua ja itsenäistyä.

— Sekä itsenäisyyttä että riippuvuutta tarvitaan vauvasta vaariin. Se, ettei tätä tasapainoilua oivalleta, vie monet parisuhteetkin turhaan eroon, toteaa professori.

— Kun lapsi saa tukea riippuvuudelleen, hän pääsee kehittämään vielä aikuisuudessakin toimivia myönteisiä riippuvuuksia niin ihmissuhteisiin, keskeisiin arvoihin kuin hyvään elämäänkin. Silloin hänen ei tarvitse tulla riippuvaiseksi esimerkiksi päihteistä, sosiaalisista palveluista tai työnarkomaniasta.

Kehitys ei ole tasaista jatkumoa, vaan etenee tasohyppäysten kautta.

— Olennaista on, että koulu-, palvelu- ja hoitojärjestelmissä lapsen kehityksen luonne otettaisiin huomioon. Tätä nykyä se ei ole ongelmatonta, toteaa Tamminen.

Vaikka vauvatkin ovat erilaisia, heidän kehityseronsa ovat vähäisempiä kuin vanhempien lapsien. Koulun alkaessa voivat yksilölliset erot olla melkoisia. Joku on koulukypsä kuusivuotiaana ja toinen tuskin vielä yhdeksänvuotiaana. Tilannetta mutkistaa vielä se, että tytöt ja pojat kypsyvät eri tahtiin.

— Koulujärjestelmämme on rakennettu tyttöjen ja naisten ehdoilla. Se näkyy koulusuoriutumisessa. Peruskoulun ja lukion päättäminen osuu poikien kehityksen kannalta huonoon vaiheeseen. Elämänura ja opintovalinnat eivät kiinnosta silloin, kun itsetuntemuksen tiedostaminen on heikoimmillaan.

Tamminen pitää ongelmallisena myös sitä, että 15-vuotias nuori, pahinta murrosikäänsä elävä poika, joutuu sairaalassa lastenosaston sijaan usein sisätautiosastolle aikuisten keskelle.

Lasten kehitysmahdollisuuksiin vaikuttaa myös yleinen yhteisöllisyyden muuttuminen ja murtuminen. Virtuaaliyhteisöllisyys ei useinkaan riitä eikä auta siinä konkreettisessa maailmassa, jossa lapset elävät.

— Ulkopuolisen aikuisen on yhä vaikeampi puuttua nuorten ongelmakäyttäytymiseen silloinkin kun pitäisi. Jos joku 14-vuotias makaa humalassa bussipysäkin luona ojassa, ei ehkä olekaan ketään auttamassa.

Kun lapsen maksa polttaa alkoholia aikuisia huonommin, on aivan sattuman kauppaa, kuinka huonosti hänen käy.

Voi käydä niinkin, että ikätoveri pahoinpitelee ja ryöstää, joku aikuinen käyttää hyväkseen tai lapsi hukkuu ojaan.

Tuula Tamminen palauttaa mieleen vanhan määritelmän, jonka mukaan mielenterveys on kyky rakastaa, tehdä työtä ja osata olla itsensä ja toisten kanssa.

— Lastenpsykiatriasta katsottuna lapsi on sitä levottomampi, mitä huonommin hän voi. Sama pätee aikuisiinkin: mitä kipeämpi, sitä hössöttävämpi ja kiireisempi ihminen. Jossakin kohtaa tekemisen tarve ja pakko menee patologian puolelle. Olemmeko yhteiskuntana sairastuneet pakkosuorittamisen tautiin, kun niin moni pelkää pysähtyä ja olla tekemättä mitään?

Tamminen suosittelee olemisen opettelua niin aikuisille kuin lapsille.

— Jos lapsella ei ole riittävästi aikaa vain olla, harrastukset vain jarruttavat hänen kehitystään.

Tätä nykyä lasten mielenterveys on köyhissä maissa parempi kuin rikkaissa länsimaissa, sanoo Tamminen, joka on vasta palannut työmatkaltaan Aasiasta.

— Elämme suuren historiallisen muutoksen aikaa. Yhteiskuntien tavoittelema taloudellinen kasvu ei enää lisää ihmisten hyvinvointia, vaan pahoinvointia. Se näkyy herkästi lapsissa ja nuorissa.

Silti se, että tekeminen ja huolet täyttävät vanhempien arjen, on aika lailla yleismaailmallista.

— Länsimaissa vanhempien vaivana on kiire, kun kehittyvissä maissa vanhempien suurin huoli on, mistä saada ruokaa ja koulutusta lapsilleen. Korkean elintason maita vaivaavat ahdistus ja masennus, mutta köyhistä maista löytyy paljon elämäniloa. Siellä vanhemmat iloitsevat lapsistaan.