Elämä on laatikollinen ohdakkeita, ja minulle on annettu kaikki sitkeimmät ja piikkisimmät", toteaa Ihaa-aasi.

Niin kesä meni taas. Olihan niitä ohdakkeita, mutta oli mansikoitakin. Ja alkusyksyn kypsiä kirpeän makeita kirsikoita. Miten oppisi tyytymään pieneen ja iloitsemaan siitä, mitä on?

Luin päivälehdestä otsikon "Tavallisen ihmisen pientä riemua". Tässä näkyy yksi nykyajan suurista harhoista: että tavallisuus on tylsää, että "erikoisille" ihmisille — mitä ja keitä he sitten ovatkin — tapahtuu suuria ja ihmeellisiä asioita.

Erikoiset ovat sellaisia, joiden kuva on iltapäivälehdessä ja jotka ovat olleet televisiossa. Heidän ei tarvitse noukkia pieniä iloja, vaan heidän elämässään on suhinaa ja säihkettä. Tärkeää on vauhti, hauskuus, kimallus ja loisto, ihailu, raha. Arjen pienet ilot saavat riittää taviksille. Ja tavishan on yhtä kuin luuseri. Kaikki haaveilevat jostakin erikoisesta, ihmeellisestä.

Ja ne todelliset ihmeet: aurinko päämme päällä, syvä hengitys, kirkas kylmä vesi. Se, että jotakin syntyy ja kasvaa, riittää siihen, että olemme elämän keskuksessa, sen kuuman paisteen sylissä. Garderobit ja kuuluisuus ovat pelkkiä katkenneita oksia, kun elämän puussa kasvaa oikea hedelmä. Täysi ja kypsä. Meidän osamme.