Ekekherian nimellä tunnettu olympiarauha rikkoutui heti olympialaisten ensimmäisenä päivänä. Georgian ja Venäjän välinen sota pyyhkäisi tieltään hienon ihanteen. Karu todellisuus on, että näin ei käynyt ensimmäistä kertaa, vaikka sodan aloittaminen juuri avajaispäivänä onkin olympialaisten historiassa ainutkertaista.

Ajatus olympiarauhasta tulee antiikin Kreikasta, jossa olympialaisia alun perin vietettiin. Kreikkalaisten kaupunkivaltioiden Spartan, Eliksen ja Pisan kuninkaat allekirjoittivat 800-luvulla eKr rauhansopimuksen olympialaisten ajaksi. Menettelyä noudatettiin ilmeisesti jatkossakin niiden 1200 vuoden ajan, jolloin antiikin kisoja järjestettiin. Nykyaikaisten olympialaisten isä, ranskalainen paroni Pierre de Coubertin puolestaan toivoi olympialaisten vievän kansoja lähemmäs toisiaan ja siirtävän kamppailut verisiltä sotatantereilta reiluille urheilukentille.

Rauhanaate on ollut aina osa olympia-aatetta, vaikka käytännössä olympialaisia on niiden historian aikana usein käytetty politiikan teon jatkeena. Ikävimpiä esimerkkejä tästä ovat natsi-Saksassa pidetyt Berliinin olympialaiset, Münchenin olympiakisoihin tehty terrori-isku ja Moskovan ja Los Angelesin kisojen boikotit — sekä tietysti maailmansodat, joiden aikana olympialaiset jäivät pitämättä. Silti rauhanajatusta on olympialaisten varjolla todella myös yritetty edistää ja muun muassa kansainvälinen olympiakomitea ja YK:n yleiskokous ovat vuosien varrella vedonneet olympiarauhan puolesta. Onnistumisiin kuuluu ainakin Lillehammerin talviolympialaisten ajaksi vuonna 1994 aikaansaatu tulitauko Sarajevon piirityksessä.

Olympialiikkeen jalossa ihanteessa ei ole mitään vikaa. Ikävä kyllä ihmiskunnan — tai ainakin monien poliittisten ja sotilasjohtajien — todellisuus on toinen. Kun rajoja halutaan siirrellä, ei tavallisilta, pommitusten uhreiksi joutuvilta siviileiltä juuri kysytä. Kansallisuuskiihko ja suurvaltapolitiikka jyräävät alleen ihmisten elämän. Siinä ei olympiarauhalla tunnu olevan sen enempää arvoa kuin joulurauhalla.