Koulu on noin kymmenesosalle lapsista ja nuorista ahdistuksen ja pelon paikka kiusaamisen takia. Useista viimeaikaisista hyvistä hankkeista huolimatta koulukiusaaminen ei ole ratkaisevasti vähentynyt, arvioivat lastenpsykologit Lauri Kivikoski ja Petteri Simola.

He ovat perustaneet tukiyhdistyksen, jonka tarkoituksena on sekä tiedon lisääminen että kiusattujen ja kiusaajien auttaminen. Parhaillaan yhdistys odottaa rahoituspäätöstä, ja nimikin — Koulukiusaamisen tiedotus ja tuki ry — on rekisteröitävänä.

Lauri Kivikoski työskentelee Peijaksen sairaalan lastenpsykiatrisella poliklinikalla ja osastolla, Petteri Simola koulupsykologina Hyvinkäällä. Molemmat kohtaavat työssään sekä kiusaajia että kiusaamisen uhreja. He ovat havainneet, että kiusaaminen ilmiönä on yhteydessä lapsen itsetunnon ja sosiaalisten taitojen puutteisiin.

— Kiusaamisessa on kyse voimasuhteiden epätasapainosta. Monien tutkimusten mukaan kiusattu on herkkä, vetäytyvä ja epäitsenäinen, kiusaaja puolestaan rohkeampi ja itsenäisempi. Ei se ole kuitenkaan niin yksinkertaista, että kiusaajat olisivat vahvoja yksilöitä. Pikemminkin he pönkittävät omaa huonoa itsetuntoaan alistamalla toista. Kiusaaminen tuo huomiota, Lauri Kivikoski kuvailee.

Usein uhriksi poimitaan lapsi, joka jollakin lailla poikkeaa muista. Syyksi riittää vaikkapa erilainen tausta tai ulkonäkö. Kivikoskea itseään kiusattiin aikoinaan sen takia, että hän oli liian hyvä oppilas.

Kiusatulla lapsella itsellään ei ole keinoja katkaista kiusaamista, vaan hän tarvitsee aikuisten tuen. Aina tosin opettajillakaan ei ole käsitystä siitä, mikä on kiusaamista. Kivikoski on huomannut, että jotkut eivät miellä esimerkiksi jatkuvaa nimittelyä kiusaamiseksi. Kuitenkin lapsen kokemus ratkaisee — ei opettajan.

Sekä Kivikoski että Simola ovat sitä mieltä, että usein kiusaamisen juuret ovat kotona.

— Joillekin on jo kotoa on tullut malli fyysiseen väkivaltaan. On todettu, että kiusaajalla on usein vihamieliset ja torjuvat vanhemmat ja kiusattujen vanhemmat ovat ylisuojelevia, Kivikoski kertoo.

— Nuo ovat toki stereotypioita, eivätkä päde kaikkiin tapauksiin. Silti koulumaailmassa on huomattu, että monella levottomalla lapsella on vaikea perhetausta. Aina ei tarvitse olla mitään dramaattista, vaan vanhemmat ovat vain yksin ja keinottomia kasvatuskysymysten edessä, Simola lisää.

Kivikoski muistuttaa, että jako kiusaajiin ja kiusattuihin on keinotekoinen. Usein sama lapsi on sekä kiusattu että kiusaaja. Esimerkiksi pojista jopa neljäsosa on kiusaajia tai kiusattuja. Tyttöjen keskuudessa kiusaaminen ei ole yhtä yleistä — tai ainakaan yhtä näkyvää.

— Tytöt ovat, voisiko sanoa, viekkaampia. Kiusaaminen on sanallista tai se kytkeytyy sosiaaliseen vuorovaikutukseen tai ryhmädynamiikkaan. Se voi olla esimerkiksi porukasta ulossulkemista, Simola kertoo.

— Pojilla kiusaaminen on suoraviivaisempaa ja fyysisempää, Kivikoski vertaa.

Usein kiusaamisen taustalla on pelko joutua itse kiusatuksi. Sama pelko saa hiljaisen enemmistön seuraamaan kiusaamista sivusta tai asettumaan kiusaajan puolelle nauramalla ja kannustamalla. Kiusattu voi myös ikään kuin kutsua muita mukaan kiusaamaan, ettei jäisi kokonaan yksin.

Kiusaaminen on yleisintä ja rankinta alakoulun viimeisillä luokilla ja yläkoulun alussa.

— Se on muutenkin hankala elämänvaihe, kun samaan aikaan osuvat murrosikä ja koulun vaihtaminen. Monella saattaa vaihtua koko kaveripiiri. Murrosikä on iso myllerrys, ja siinä vaiheessa kiusaaminen vaikuttaa kehittymässä olevaan minäkuvaan ja koko itsetuntoon, Petteri Simola sanoo.

Hän muistuttaa, että pitkäaikaisella systemaattisella kiusaamisella on vakavia seurauksia. Kiusaaminen voi aiheuttaa masentuneisuutta, itsetuhoisuutta ja kostoajatuksia. Se voi saada myös pinnaamaan koulusta, mikä puolestaan voi johtaa myöhemmin syrjäytymiseen työelämästä. Joskus uhri voi tarvita jopa vuosien psykoterapiaa toipuakseen kiusaamisesta.

— Kiusaamisesta on ikäviä seurauksia myös kiusaajalle. Hän voi kokea ahdistusta, syrjäytyä ja jäädä yksin, sillä kiusaaminen kertoo siitäkin, että kiusaajan sosiaaliset kyvyt ovat heikot, Lauri Kivikoski lisää.

— Useimmat kiusaajista eivät ole pohjimmiltaan pahoja, vaan ennemminkin keinottomia. Myös he tarvitsevat apua. Pitäisi selvittää mitä kiusaamisen takana on. Miksi kiusaajalla on paha olla? Millaiset kotiolot hänellä on? Onko hänen oppimiskyvyssään ongelmia, jotka aiheuttavat huonommuudentunnetta, joka sitten näkyy kiusaamisena? Usein kiusaajaa voidaan auttaa vahvistamalla sosiaalisia ja tunne-elämän taitoja, hän kertoo.

Tämän vuosituhannen ilmiö on kiusaaminen internetissä.

— Nuoret eivät oikein tajua nettikiusaamisen seurauksia. Videot, kuvat ja jutut jäävät nettiin ja niiden leviämistä on vaikea valvoa ja pysäyttää. Kiusata voi anonyymisti, jolloin kynnys kiusata madaltuu, eikä kiusattu puolestaan tiedä, kuka kiusaamisen takana on. Se vaikeuttaa asiaan puuttumista, Kivikoski kertoo.

Hänen mukaansa uuden yhdistyksen suunnitelmissa on yhteistyö lasten ja nuorten suosimien sivustojen kanssa, jotta tiedossa oleviin kiusaamistapauksiin puututtaisiin tehokkaammin.

Simola huomauttaa, että nettikiusaaminen tapahtuu yleensä kouluajan ulkopuolella, joten opettajat eivät sitä voi estää. Ja harvat vanhemmat tietävät, mitä lapset omissa huoneissaan tietokoneilla tekevät.

Vanhempien vastuu on teema, johon Kivikoski ja Simola toistuvasti palaavat.

— Jotkut vanhemmat tietävät tarkasti, mitä heidän lapselleen kuuluu. Toiset taas eivät näytä olevan ollenkaan mukana lastensa elämässä, jotkut eivät jaksa välittää tai ovat keinottomia ja voimattomia. Monien on hirveän vaikea hyväksyä sitä, että oma lapsi saattaisi olla kiusaaja. Saatetaan jopa uhkailla lakimiehellä, jos koulussa yritetään puuttua kiusaamiseen, Petteri Simola sanoo.

Hän on hätkähtänyt sitä, että niin monet vanhemmat vierittävät kasvatusvastuun ensin päiväkodille ja sitten koululle.

— Lapset laitetaan liian varhain liian isoihin ryhmiin. Tällöin heille jäävät opettamatta ihan sellaiset perusasiat kuin mikä on oikein ja mikä väärin. Päiväkotien henkilökunnalla ei ryhmäkokojen jatkuvasti kasvaessa ole siihen riittäviä resursseja, Simola toteaa.

— Lapsi tarvitsee säännöllistä arkea ja sitä, että häntä kuunnellaan ja hänen kanssaan keskustellaan. Se kehittää lapsen itsetuntoa ja empatiakykyä, Kivikoski korostaa.

Hän muistuttaa, että koulu ei voi hoitaa kaikkea yksin. Paljonpuhuvaa on, että koulumaailmassa tehokkaimmaksi keinoksi puuttua kiusaamiseen on osoittautunut tunne- ja vuorovaikutustaitojen opettelu, vaikka kyseiset taidot pitäisi oppia jo kotona.

Sekä Kivikoski että Simola ovat nähneet kuinka kuormittuneita vanhemmat ovat, ja ymmärtävät myös vanhempien ahdinkoa.

— Vanhemmilta edellytetään keskittymistä uraan samanaikaisesti, kun yhteiskunnassa tingitään perheiden tukipalveluista. Sanotaan, että yhteiskunnan sivistyksen mitta on se, kuinka se pitää huolta heikoimmistaan. Yhteiskunta, joka ei näe lapsissaan tulevaisuutta, eikä osoita sitä teoillaan, vetää itseltään mattoa alta, sanoo Kivikoski.