Valokuvataiteen maisterin Hanna-Kaisa Hämäläisen, 33, ei ole vaikea puhua valokuvauksen eri tyyleistä tai lehtikuvan muutoksista. Mutta valokuvaukseen perehtymättömän ihmisen näkökulmaan Hämäläinen havahtui vasta tavattuaan lehtikuvan trendeistä tuohtuneen kuvattavan.

— Hän ihmetteli, kuinka ihmisiä kuvataan nykyään niin kummallisesti, jopa rumasti. Miksi kuva ei saa olla klassisen kaunis?

— Luulen, että yksi syy on se, että nykyään kuvaukseen on monesti niin vähän aikaa, että kuvaa usein kikkaillaan kiinnostavaksi. Rajataan ja sommitellaan rajusti, käytetään eri kuvakulmia ja valaistuksia.

— Myös digikamera ja kuvankäsittely antavat mahdollisuuksia joita ei aikaisemmin ollut. Nuoret tuntevat ne.

Kiireessä kahvilasta tulee utua

Hämäläinen kuvaa Helsingin Sanomille ja eri aikakauslehdille. Jonain viikkoina kaikki haastattelut on sovittu kahviloihin, nopeasti lounastauolla tehtäviksi. Ympäristöä ei sovi näyttää, jos ei se liity juttuun.

— On pitänyt opetella kuvaamaan tarpeeksi epämääräisesti. Niin, että kuvauspaikkaa ei tunnista. Henkilökuvauksessa tärkeintä on kuitenkin ihminen.

Kuvausolosuhteiden takia monet Hämäläisen kuvista ovat tiiviisti rajattuja henkilökuvia. Journalismi on ollut henkilöitynyttä 1960-luvulta lähtien, eikä Hämäläinen usko trendin muuttuvat vuosikymmeniin. Vain kasvot vaihtuvat.

Hämäläinen ei tahdo lavastaa. Hän ottaa yksinkertaisia kuvia, joissa hän keskittyy läsnäoloon. Se on totuudenmukaisinta, sillä lehtikuvaajalla on suuri valta luoda haluamansa tulkinta kuvattavastaan, mahdollisuus johtaa myös harhaan.

— Ei lehtikuvaa voi tehdä, jos menee toteuttamaan jotain suurta omaa ideaa. Kuva perustuu kuvattavan tarkkailuun ja oikean hetken vangitsemiseen.

— En voisi ikinä ohjata kuvattavaani johonkin, mitä hän ei luonnostaan tee. Sanoa vaikka, että kiipeä puuhun niin saadaan toimintaa.

Räpsyt kunniaan!

Perinteisen muotokuvaustyylin tavoittaminen on Hämäläisen mukaan oma taitolajinsa. Itse hän ei mielellään ota hääkuvia, koska ei kuulemma osaa tehdä niistä niin traditionaalisia kuin usein toivotaan.

— Ihmisillä on sellainen käsitys, että virallisemman kuvan pitää näyttää viralliselta, vain räpsyt saa näyttää räpsyiltä.

Hämäläinen arvostaa arkisen oloisten räpsyjen konstailemattomuutta.

— Omissa häissämme jaoimme lapsille läjän kertakäyttökameroita. Filmeille tallentui ihania räpsyjä, sellaisista kuvakulmista ja paikoista, joita aikuiset harvoin oivaltavat. Lapset löysivät myös vinot horisontit, joiden läpimenosta kuvaaja saa vielä joissain lehdissä taistella.

Itselleenkin Hämäläinen on hankkinut pokkarikameran vapaa-aikaa varten, nimenomaan punaisen.

— Suomi on sellainen Nokia-land, täällä lehtikuvissa mietitään liikaa tekniikkaa sisällön sijaan.

Nyt Hämäläisellä on taas aikaa keskittyä valokuvaamiseen. Suomen lehtikuvaajien kaksivuotinen puheenjohtajuuskausi päättyi keväällä ja Suomen valokuvataiteen museon New Generation –näyttelykin on loppusuoralla. Siihen koottiin ensimmäistä kertaa suomalaisia nuoren polven kuvaajia, joiden otoksista hahmottuu 2000-luvun lehtikuva.

Kuvaajan silmiään Hämäläinen ei pääse karkuun missään. Kotipihalleen Ylästön puutaloalueelle hän on loihtinut palan puutarhaa, jota Helsingin kerrostalovuosinaan kaipasi.

New Generation -näyttely Suomen valokuvataiteen museossa 24.8. asti.