Mistä 1970-luvun muistaa parhaiten? Kekkosesta, Irwinistä, ruskeasta värimaailmasta ja betonista, vai kenties lastulevystä? Ehkäpä sittenkin muovikotelosta, jonka välissä pyöri ruskeaa nauhaa.

Nuorisokulttuurin tarjonta lisääntyi 1970-luvulla räjähdysmäisesti, mutta kulutusunelmia vastaavia rahasummia ei monellakaan ollut. Levyihin, tansseihin, festivaaleihin ja muotifarkkuihin säästettiin rahaa hartaasti, mutta oli myös oikotie onneen: C-kasettinauhuri. Pienilläkin viikkorahoilla saattoi ostaa tyhjän kasetin, jolle tallentaa uusia unelmia.

C-kasetti oli kuin päiväkirja tai tyhjä valokuva-albumi, jota saattoi täyttää mieleisellään tavalla. Kokoelmissa saattoi olla toista sataa kasettia, joihin tehtiin aakkosellinen hakemisto. Kansiin kirjoitettiin käsin kaikki kappaleennimet ja höystettiin kokonaisuutta Suosikista ja Intros-ta leikatuilla popparinkuvilla. Mitä on tähän verrattuna cd-levyjen polttaminen tai biisien imuroiminen netistä mp3-soittimelle?

Helsingin kaupunginmuseon tutkimuspäällikkö Minna Sarantola-Weiss esittelee 1970-luvun suomalaista arkea monipuolisesti valottavassa kirjassaan Reilusti ruskeaa (WSOY 2008) myös C-kasetin. Philips oli keksinyt kasettinauhan jo vuonna 1963, mutta se yleistyi 1970-luvulla — ja vapautti musiikin kuuntelun. Pattereilla toimivan kasettinauhuri avulla kun mielimusiikin saattoi kantaa mukanaan vaikkapa koulun naulakolle, ostarille tai lähimetsikköön.

Ja kehitys jatkui, kun 1970-luvun lopulla muodikkaat korvalappustereot eli henkilökohtaiset kuulokkeilla varustetut kasettisoittimet ilmestyivät lenkkipoluille.