Dosentti Tuomas Heikkilä on perehtynyt keskiajan historiaan, Roomaan ja pyhimyksiin. Hän on julkaissut kirjan Suomen kansallispyhimyksestä piispa Henrikistä, viettänyt vuoden Vatikaanin kirjastossa, toiminut Suomen Rooman tiedeinstituutin Villa Lanten asiamiehenä ja pitää Roomaa toisena kotikaupunkinaan.

Heikkilä tuntee hyvin myös Vantaan Pyhän Laurin kirkon nimikkopyhimyksen diakoni Laurentiuksen tarinan.

— Laurentiuksen ja piispa Henrikin tarinoissa on paljon samaa. Molemmissa on ollut jokin historiallinen tapahtuma, jonka ympärille on sittemmin kasautunut monenlaisia kertomuksia. Laurentiuksen kohdalla kovinta historiallista ydintä ovat dokumentoitavissa olevat kristittyjen vainot ja nuoren kirkon nousu vainotusta vähemmistöstä todelliseksi valtatekijäksi, toteaa Heikkilä.

Yhteistä Laurentiuksen ja Henrikin pyhimyslegendoille on, että laajempi kirjallinen kuvaus tapahtumista on laadittu vasta muutama sukupolvi heidän oletettujen marttyyrikuolemiensa jälkeen.

— Laurentiuksen kuolema on ajoitettu vuoteen 258, mutta vasta 300-luvun puolivälissä ja sen jälkeen on kirjattu ylös yksityiskohtia hänen toiminnastaan ja surmatavastaan. Laurentius ei ole yhtä epäilyksenalainen pyhimys kuin monet muut.

Rooman rappioituessa vainot kiihtyivät

Kristittyjä vainottiin jo ensimmäisellä vuosisadalla. Kuuluisin esimerkki tästä ovat keisari Neron vainot, joissa apostoli Paavalin ja apostoli Pietarin kerrotaan saaneen surmansa. Kuitenkin ennen 200-luvun puoliväliä vainot olivat yleensä paikallisia, melko spontaaneja ja nousivat ihmisten uskonnollisista ennakkoluuloista.

Vasta keisari Deciuksen aikana 249–251 vainot muuttuivat järjestelmällisiksi. Valtiovalta yritti tosissaan kitkeä kristityt Rooman kaupungista ja jopa koko valtakunnasta. Valerianuksen vaino, johon Laurentiuksen marttyyrikuolema liitetään, oli suunnattu erityisesti kirkon johtoa vastaan.

— Johtajat olivat luontevia ensimmäisen vainoaallon kohteita. Muutama päivä ennen Laurentiuksen kuolemaa surmattiin Rooman piispa Sikstus II. Tämä kertoo jotakin siitä vauhdista, jolla vainot käynnistettiin. Tiedetään, että muissakin Rooman valtakunnan kaupungeissa oli tuomioistuimia, joiden edessä kristittyjen täytyi todistaa hyveellisyytensä uhraamalla valtakunnan jumalille.

Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että kristitty joutui joko kieltämään uskonsa tai kohtaamaan seuraukset, karkotuksen, omaisuudenmenetyksen ja jopa kuoleman.

— Vainojen kiihtyminen liittyy Rooman valtakunnan rappiotilaan. Rooma oli rajoillaan hyökkäyksen kohteena ja vallankaappaukset ja sotilaskeisarit seurasivat toisiaan. Ihan niin kuin nykyäänkin vallanpitäjät etsivät syntipukkeja, joiden niskoille vaikeudet voitiin panna. Kristityt erottautuivat muista. He olivat myös sopivan pieni ryhmä, jotta heidän kimppuunsa voitiin käydä ilman sisällissodan vaaraa.

Nokkela köyhien puolustaja

Laurentiuksesta on Heikkilän mukaan tullut yksi kristikunnan rakastetuimpia pyhimyksiä rohkeutensa, nokkeluutensa ja lähimmäisenrakkautensa vuoksi. Hänen tehtävänään kirkon kassanhoitajana oli huolehtia köyhien avustamisesta.

— Yksi kirkon itselleen jo alussa ottamista perustehtävistä on ollut köyhien auttaminen. Rooman kaupungissa maallinen valtiovalta oli tukenut valtaansa jakamalla viljaa ja muuta apua kaupungin köyhille. 200-luvulla valtiorakenne alkoi horjua ja köyhistä huolehtiminen siirtyi yhä enemmän kirkon haltuun.

Tarinan mukaan keisari vaati Laurentiukselta kirkon aarretta. Laurentius jakoi kirkon omaisuuden köyhille ja esitteli sitten nämä keisarille kirkon aarteena. Tällä tavalla hän viestitti keisarille kirkon ydinsanomaa.

— Aika mainiota symboliikkaa. Laurentiuksen rohkeudesta ja veijarimaisesta huumorintajusta kertovat myös tarinat siitä, miten hyvin hän kesti kidutusta. Nämä ovat juuri sellaisia kertomuksia, jotka ovat tehneet Laurentiuksesta niin suositun. Kukapa ei haluaisi olla noin rohkea ja päättäväinen vaikeuksien edessä.

Pelastiko Laurentius Graalin maljan?

Laurentiuksen kerrotaan olleen espanjalainen, syntyisin Huescan kaupungista. Heikkilän mukaan tästä kerrotaan vasta 300-luvulla muistiinmerkityissä tarinoissa, mutta yksityiskohta on kiinnostava.

— Tähän espanjalaisuuteen liittyy sellainen jännittävä piirre, että Laurentiuksen kerrotaan huolehtineen myös Graalin maljasta. Myöhempi tarina väittää, että hän olisi juuri ennen vangitsemistaan lähettänyt maljan Espanjaan. Valenciassa on luostari, joka väittää, että heillä on siksi oikea Graalin malja.

Graalin malja on myyttinen esine, jolla Jeesuksen kerrotaan tarjonneen viiniä viimeisellä ehtoollisella. Joosef Arimatialaisen, Jeesuksen hautaajan, kerrotaan myös ottaneen maljaan talteen verta ristiinnaulitun haavoista. Kiehtova myytti on houkutellut aarteenmetsästäjiä, romaaninkirjoittajia ja elokuvan tekijöitä.

— Kyllä Laurentiuksen tarinasta ja Graalin maljasta saisi elokuvakäsikirjoituksen. Sen voisi kytkeä vaikka Suomeen. Elokuvassa Vantaan Pyhän Laurin kirkosta voisi löytyä Graalin malja, Heikkilä innostuu.

Pyhäinjäännökset ovat kuin fanituotteita

Moni kristitty murtui vainoissa ja luopui uskostaan, mutta moni myös kesti. Marttyyrien esimerkki rohkaisi jäljellejääneitä ja lisäsi uteliaisuutta kirkkoa kohtaan.

Vainojen tauottua marttyyrien muistoa alettiin kunnioittaa ja heidän kärsimykseensä liitetyistä paikoista tuli pyhiinvaelluskohteita. Jo sata vuotta Laurentiuksen kuoleman jälkeen hänen hautapaikallaan oli kappeli.

Samoihin aikoihin paavin valta läntisen kristikunnan kiistattomana johtajana alkoi vahvistua.

— Se, että Roomassa oli niin paljon pyhäinjäännöksiä, lisäsi Rooman arvovaltaa. Koska marttyyreitä oli paljon, sieltä saatettiin ostaa, vaihtaa ja varastaa loputtomiin pyhäinjäännöksiä.

Pyhinä pidettyjen ihmisten luiden sirottelu ympäri Eurooppaa kuulostaa kenties makaaberilta, mutta varhaiskeskiajan ja keskiajan ihmisten maailmankuvaan se sopi hyvin.

— Minusta on inhimillistä, että haluttiin saada konkreettisia todisteita kertomuksista, joita kirkossa kuultiin. Jos kirkossa oli Laurentiuksen luunkappale, se vahvisti uskoa. Pyhäinjäännöskultissa on paljon samaa kuin modernissa fanikulttuurissa. Jonkun urheilijan tai musiikkitähden nimikirjoitus, paita tai sukka on monen mielestä hieno saada. Ja uskonto liittyi sentään sielun pelastukseen!

Oliko Vantaalla Laurentiuksen luita?

Pyhimykset olivat keskiaikana keskeinen osa kristinuskoa.

— Voidaan jopa ajatella, että esimerkiksi Suomessa pyhimykset korvasivat perinteisen pakanallisen monijumalaisuuden. Se näkyy muun muassa siinä, että pyhimyksiin liitettiin suojeluspyhimyksen roolissa tehtäviä, jotka olivat aikaisemmin olleet pakanajumaluuksien tehtäviä, selittää Heikkilä.

Keskiajan uskonnollisten käsitysten mukaan kirkot olivat paitsi jumalanpalveluspaikkoja myös pyhimysten kotitaloja. Pyhimys oli konkreettisesti läsnä jokaisessa reliikissään, koska pyhimysten takana oli Jumala.

— 700- ja 800-lukujen taitteessa annetun määräyksen mukaan jokaisen kirkon alttarilla piti olla ainakin yksi pyhäinjäännös. Suomessa oli keskiajalla noin 140 kirkkoa, joista monissa oli useita alttareita. Pyhäinjäännöksiä täällä on ollut varmaan tuhansia. Voi hyvin olla, että Vantaan Pyhän Laurinkin kirkossa on joskus ollut roomalaisen diakoni Laurentiuksen luunkappale, pohtii Heikkilä.

Lähteitä:

John J. Delaney: Pocket Dictionary of Saints. Image Book 1983.

Adalbert Engelhart: Pyhien vuosi. Pyhien kalenteri vuoden jokaiselle päivälle. Katt 2001.

Tuomas Heikkilä ja Liisa Suvikumpu: Euroopan kehdossa. Kaksitoista avainta myyttien ja pyhien Roomaan. Kirjapa 2007.

Philip Matyssak: Keisarien Rooma viidellä denaarilla päivässä. Otava 2007.

200-luvun Rooma

200-luvun Rooma oli monikulttuurinen suurkaupunki, jossa arvellaan olleen yli miljoona asukasta. Kristityt olivat pieni vähemmistö, heitä oli 20 000–40 000.

Roomaa ympäröi maatilojen ja huviloiden vyöhyke. Rooman sisääntuloteitä reunustivat haudat, sillä laki kielsi hautaamisen kaupunkialueelle. Muurien ulkopuolella sijaitsivat myös maanalaiset hautaluolat, katakombit.

Rooman kaupungin ydin on seitsemän kukkulaa ja niiden väliset laaksot, mutta iso osa kaupungin köyhälistöstä asui tämän elämää kuhisevan hallinnollisen ja kaupallisen keskuksen ulkopuolella.

Järjestystä Roomassa piti muun muassa keisarin henkivartiokaarti, pretoriaanit, joiden kanssa ei sopinut asettua poikkiteloin. Yhteiskunnassa alimpina olivat orjat, joita oli huomattava osa väestöstä.

Kaupungissa riitti jumalia, mutta hyvään roomalaisuuteen kuului myös Rooman perinteisten jumalien kunnioittaminen. Lisäksi keisarilla oli jumalallinen asema.

Rangaistukset ja viihde menivät Roomassa limittäin. Teloitukset olivat julkisia ja kansalaiset tottuivat väkivaltaan myös gladiaattorinäytöksissä ja eläintaisteluissa.

Diakoni Laurentius

Perimätieto kertoo Laurentiuksen tulleen Roomaan Espanjasta. Paavi Sikstus II teki hänestä vuonna 257 arkkidiakonin, jonka tehtävänä oli huolehtia kirkon rahavaroista ja Rooman köyhien avustamisesta. Hänen työtovereinaan oli kuusi muuta diakonia.

Kun keisari Valerianus käynnisti vainot vuonna 258, yksi ensimmäisistä uhreista oli paavi. Legenda kertoo Laurentiuksen kohdanneen paavin, kun tätä vietiin teloitettavaksi. Paavi sanoi Laurentiukselle, että tämä tulee seuraamaan häntä marttyyriuteen muutaman päivän kuluttua.

Pian Laurentius määrättiin luovuttamaan kirkon aarteet keisarille. Laurentius pyysi kolme päivää harkinta-aikaa ja jakoi sinä aikana kirkon omaisuuden köyhille. Sitten hän toi raajarikkoiset ja köyhät keisarin eteen ja sanoi: "Nämä ovat kirkon todellinen aarre."

Laurentius kidutettiin hengiltä, legendan mukaan halstarilla paistaen. Hänen vainoajilleen lausumastaan kommentista on kaksi eri versiota: "syökää, olen jo täysin kypsä" tai "kääntäkää ja syökää".

Laurentiuksen marttyyrikuoleman muistopäivä on 10.8.

Keisari Valerianus

Arkkidiakoni Laurentiuksen mestauttaja keisari Valerianus oli yksi Rooman sotilaskeisareista. Hän oli ylhäistä sukua, senaattori ja valtakuntaa konsulinakin palvellut virkamies.

Valerianuksen tullessa valtaan Rooma oli sekasorron tilassa. Kaksi edellistä lyhytaikaista keisaria oli murhattu. Heidän edeltäjänsä Decius puolestaan oli surmattu vuonna 251 taistelussa gootteja vastaan. Talous oli huonossa jamassa ja rutto riehui maassa.

Sotilaat valitsivat Valerianuksen keisariksi kesällä 253. Hän aloitti kristittyjen vainon, joka oli suunnattu erityisesti kirkon johtohenkilöitä kohtaan, koska nämä kieltäytyivät uhraamasta Rooman jumalille keisarin terveyden puolesta. Keisarin tavoitteena oli takavarikoida näiden valtionpetokseen syyllistyneiden omaisuus.

Valerianuksen kohtalo oli karmea. Hän joutui persialaisten sotavangiksi. Kuningas Sapor I käytti häntä jalkatuolina noustessaan hevosen selkään. Sen jälkeen hänet teloitettiin, täytettiin, värjättiin purppuralla ja asetettiin näytteille. Toisen tarina mukaan hänestä tehtiin ihmistalja temppelin seinälle.

Valerianus kuoli kesällä 260.

Laurin kirkkoja

Diakoni Laurentius on haudattu Rooman San Lorenzo fuori le Muran kirkkoon. Hänen hautansa saamasta kunnioituksesta kertoo, että samaan kiviseen sarkofagiin on myöhemmin asetettu kristikunnan ensimmäisen marttyyrin Stefanoksen pyhäinjäännökset.

Kyseisen kirkon lisäksi Roomasta löytyy useita muita Laurentiukselle omistettuja kirkkoja. Niistä San Lorenzo in Panisperna on rakennettu hänen marttyyrikuolemansa paikalle. San Lorenzo in Lucinan kirkossa on esillä halstari, jolla hänet teloitettiin.

Roomassa sijaitsevien kirkkojen lisäksi Laurentiukselle on omistettu satoja, ellei tuhansia kirkkoja ympäri maailmaa. Seitsemän niistä on Suomessa: Isonkyrön vanha kirkko, Janakkalan, Lohjan, Mynämäen, Perniön ja Vantaan Pyhän Laurin kirkot sekä Eckerön kirkko Ahvenanmaalla.

Laurentius on myös monien kaupunkien suojeluspyhimys. Näitä ovat muun muassa Rooma, Rotterdam Hollannissa, Huesca Espanjassa (Laurentiuksen syntymäkaupungissa) ja Lund Ruotsissa. Valtioista Kanada ja Sri Lanka ovat Laurentiuksen suojeluksessa.