Elina Mäkelä tuntee jokivarren maisemat

Kun ilolalainen Elina Mäkelä luki lehdestä Laurentius-vaelluksesta, hän tiesi heti, että se olisi hänen juttunsa.

— Tunnen osan Vantaanjoen varressa kulkevasta reitistä ja tiedän komeat maisemat. Kuljen kesällä usein työmatkaani Vallilaan polkupyörällä, suuntaan tai toiseen. Pukinmäen kohdalla olen osuttanut itseni joen varteen.

Laurentius-vaelluksesta innostunut Mäkelä ryhtyi suosittelemaan sitä myös omalle partiolippukunnalleen Pyhän Laurin Ritareille, sillä vaeltaminen on olennainen osa partiotoimintaa.

— Teemme viikonlopun mittaisia tai pitempiä retkiä. Lähikohteista etenkin Nuuksio on tullut tutuksi.

— Joskus olemme etsineet Metsähallituksen laatimien vihjeiden perusteella kätkössä olevia lodjuja ja löytäneet milloin hiidenkirnun, milloin suuren louhikon tai itsemme suon keskeltä — paikkoja, joihin ei muuten tulisi ehkä mentyä.

Eksyminen on mahdollista luonnossa liikkuessa.

— Ainahan sitä voi välillä joutua pois kartalta, mutta pientä hukassa oloa dramaattisempaa ei ole tapahtunut. Ennemmin tai myöhemmin löydetään aina takaisin kartalle.

Mäkelän mielestä myös Sotungin vierestä alkava Sipoonkorpi on jo nykyisellään hyvä retkeilypaikka. Lähitulevaisuudessa sinne rakennetaan lisää reittejä. Viimeksi lippukunnan yhteinen vaellus oli Repoveden maisemissa Valkealassa.

— En vielä tiedä, minkä kokoisena ryhmänä olemme lähtemässä Laurentius-vaellukselle. Mutta liikumme partioasuissa, kyltin ja lipun kanssa. Nuorimmat kulkevat ehkä vain puolet päävaelluksen reitistä.

— Laurentius-vaelluksella näkymisemme on luontevaa siksikin, että syksyllä toimintamme alkaa pyöriä kirkonkylässä, punaisessa hirsitalossa, joka on joskus aikaisemmin ollut maanviljelijän asunto.

Pyhän Laurin Ritareilla on ollut yhteistyötä Perniössä toimivan lippukuntakaimansa kanssa. Sielläkin on keskiaikainen Pyhän Laurin kirkko. Toisinaan lippukuntien postit ovat menneet väärään osoitteeseen.

Suurin osa Vantaan Pyhän Laurin Ritareiden jäsenistä tulee nykyään Kartanonkoskelta, Pakkalasta ja Ylästöstä.

— Partio kiinnostaa monia eka- ja tokaluokkalaisia, mutta ainakin viimeiset viisi vuotta on eri lippukunnissa ollut pulaa yli 18-vuotiaista vetäjistä. Minua partiotoimintaan on innostanut mahdollisuus olla ja toimia lasten ja nuorten kanssa, luonnossa liikkuminen ja se, että olen nähnyt oman työni jälkiä monissa nuorissa.

Aimo Koski opetteli uudelleen kävelemään

Vapaalassa asuva Aimo Koski aloittaa kesällä aamunsa kiertämällä kotitalonsa tontin. Kierroksen tarkoituksena on poimia lehdet aamuteehen: maitohorsmaa, vadelmaa, mustaherukkaa, mansikkaa, mustikkaa ja kuusenkerkkiä.

Kasvukaudella puutarhassa riittää työmaata niin Aimolle kuin hänen vaimolleen Railille. On hoidettava hyötykasveja, kohennettava kukkaistutuksia ja ajettava nurmikko vähintään kerran viikossa.

— Pihatöissä tulee käveltyä koko päivä. Jos parhaana kasvuaikana on pari päivää poissa kotoa, tekemättömät työt näkyvät selvästi, Aimo Koski toteaa.

Omaa pihapiiriä pitemmällekin pariskunta saattaa lähteä jalan tai pyörällä: puolentoista kilometrin matkalle Myyrmanniin kauppaan, kaksi ja puoli kilometriä Hämeenkylän kirkkoon tai viisi kilometriä pojan perheen kotiin Kannelmäkeen.

Varsinaista jalkatyötä Kosket ovat tehneet seurakunnan vapaaehtoisina jakaessaan pääsiäis- ja adventtikauden tiedotteita lähiseudulla.

— Keväällä kävin potkimassa poikien kanssa jalkapalloa seurakunnan iltapäiväkerhossa Varistossa. Toimintatarmoiset, aikuisten kannalta siis levottomat, lapset kaipasivat lisäliikuntaa ja lisää aikuisia.

Toisinaan Kosket lähtevät ihan vain kävelylenkille Petikkoon, Pellakseen, Martinlaaksoon tai jätemäelle Malminkartanoon.

— Mäen päältä näkee merelle asti. Nuorempana tuli juostuakin, mutta nykyään olen hyvin motivoitunut kävelemään. Valittelin joskus selän oireitani tyttärellemme, joka on väitellyt selkäsairauksista. Hän vakuutti, että vaiva paranee itsestään, kunhan vain kävelen.

Aikoinaan taloa rakennettaessa Aimo Koskelle sattui tapaturma, jossa hänen lonkkansa murtui.

— Olin puoli vuotta sairauslomalla, ja opettelin uudelleen kävelemään. Sain ammattiapua läheltä: vaimoni on fysioterapian ammattilainen.

Aimo Koski uskoo, että moni jaksaisi kävellä vaikka maailman ympäri, jos vain vauhti on sopiva.

— Laurentius-vaelluksellakaan ei ole tarkoitus ryhtyä harrastamaan kilpajuoksua, sanoo Koski, joka on lupautunut vetämään Vapaalan seurakuntatalolta Pyhän Laurin kirkolle lähtevää ryhmää.

— En ole koskaan ennen osallistunut hengelliselle vaellukselle. Tunnen reitin. Muita paineita helpottaa, kun olen saanut valmiina pysähdyspaikoissa käytettävän hartausaineiston.

Liisa Linkola kulki Jaakobin haudalle

Korsolainen Liisa Linkola ei vuosiin uskonut pystyvänsä enää kävelemään pitkiä matkoja.

— Loukkasin polveni pyöräonnettomuudessa 1980-luvun puolivälissä. Vuosien mittaan kyynärsauvasta tuli minulle vakituinen seuralainen. Käytin sitä, kun en halunnut ontua, enkä saada selkää ja lonkkiakin kipeiksi.

Kuusi vuotta sitten Linkola sai lopulta tekonivelen polveensa ja puolitoista vuotta myöhemmin toiseenkin polveensa. Ehkäpä edessä olisi uudenlainen liikkumisen aika puolen kymmenen monella tavoin rankan vuoden jälkeen? Niiden kuluessa Linkola oli saattohoitanut ensin äitinsä ja sitten miehensä hautaan.

Elämä ei kuitenkaan kulkenut niin kuin toiveet. Neljä vuotta sitten Linkola sairasti rintasyövän ja toipui siitä.

— Ajatus pyhiinvaelluksesta Santiago de Compostelaan eli pitkään jossain haudattujen haaveiden pohjalla. Kun muuan ystäväni puhui samasta haaveesta, innostuin matkasta, jolla voisi saada maistiaisia pyhiinvaelluksesta.

Matka varattiin, ja viime tammi–helmikuusta Linkola alkoi kulkea kävellen uintimatkansa Kuusijärvelle. Myös koiran-ulkoilutuslenkit pitenivät. Kunnon kohottamisen lisäksi Liisa Linkola mietti myös varusteita etukäteen.

— Jalkineiden pitää olla hyvät, kumisaappaat eivät ole mitkään vaelluskengät. Sain yhdeltä ystävältäni lainaksi valmiiksi vaelletut kengät, mutta toisen kengän pohja katkesi vaelluksella. Loppumatkan selvisin hyvin lenkkareillani. Tuuletin jalkojani, ja vaihdoin sukkia kesken päivää. Illalla sitten vielä hoidin ja rasvailin jalkojani.

Viikon mittainen Espanjan-matka toteutui toukokuussa. Vaeltajien tavarat kulkivat bussilla, ja he majoittuivat ihan kunnon hotelleissa. Joissakin pahoissa alamäkiosuuksissa Linkola saattoi turvautua bussikyytiin.

Santiago de Compostelan pyhiinvaellusreittiä käveltiin viitenä päivänä, yhteensä reilu sata kilometriä. Vaeltajat keräävät passiin leimoja reitin varrelta. Ne, jotka kävelevät yli sata kilometriä, voivat saada todistuksen, ja heidät rekisteröidään pyhiinvaeltajiksi. Vuosittain pyhiinvaeltajia on yli 200 000.

— Kesti jonkin aikaa, ennen kuin löysin sopivan kävelyvauhdin. Olen hidas kulkija, ja jäin jälkeen muista. Sopivan rytmin löydyttyä pääsin myös mietiskelevään tunnelmaan.

Laurentius-vaellukselle Liisa Linkola on lähdössä yhdessä toisten Korson ja Rekolan seurakuntalaisten kanssa. Bussi vie heidät Vanhankaupunginlahdelle, josta vaellus alkaa.

Laurentius-vaelluksen reitti ja aikataulu