Kalastamoiden omistus siirtyi Turun piispalle

Turun piispojen pitkäaikainen tavoite toteutui, kun piispa Maunu Tavast II onnistui hankkimaan hiippakunnan omistukseen Helsinginjoen, myöhemmän Vantaanjoen, kalastusoikeudet. Paadisten luostarin apotti myi kolme Helsinginjoen kalastamoa Turun piispalle ja tuomiokapitulille.

Kuningas Maunu Eerikinpoika oli lahjoittanut kalastamot ja patronaattioikeuden luostarille osana aktiivista idänpolitiikkaansa vuonna 1351. Silloinen Turun piispa Hemminki vastusti lahjoitusta, ja hiippakunnan hallinto on yrittänyt moneen kertaan mitätöidä sen.

Tallinnasta länteen noin 40 kilometrin päässä sijaitsevalla Paadisten luostarilla oli jo 1300-luvun alussa merkittäviä maaomaisuuksia Länsi-Uudellamaalla. Erilaisista tulonlähteistään huolimatta luostari on halunnut pitää kiinni lohenkalastusoikeudestaan Itä-Uusimaalla.

Samalla apotti myi Porvoon ja sen kappeliseurakuntien Sipoon ja Pernajan patronaattioikeuden. Patronaattioikeus tarkoittaa oikeutta nimittää pappi seurakuntaan. Kauppahinta oli sata englantilaista noobelia eli noin 400 Ruotsin markkaa. Patronaattioikeuden ja kalastamoiden palauttaminen oli hiippakunnan johdolle niin tärkeä saavutus, että se kirjattiin myös Turun piispainkronikkaan vuoden 1428 merkkitapahtumana.

Kirkko sai lahjaksi laivan

Alun perin Helsingin pitäjästä kotoisin oleva tallinnalaisporvari Olof Larsinpoika on maaliskuun 21. päivänä 1476 päivätyllä testamentillaan määrännyt jäämistönsä jaosta. Hän on muistanut myös Pyhän Laurin kirkkoa.

Sisarelleen Margaretalle Olof antoi oman puoliskonsa yhteisestä tilasta, jota sisar asuu Uudellamaalla Hinderikesnessin kylässä sekä toisessa kylässä, jonka nimeksi testamentti sanoo Thola tai Toel. Sisarukset ovat perineet tilan isältään ja äidiltään.

Velipuolelleen Peterille Olof antoi 10 markkaa Riian rahaa. Saman summan sai myös Margareta-sisar.

Testamentissa muistettiin myös Helsingin pitäjän kirkkoa, jolle Olof lahjoitti kokonaisen laivan sekä puolet hollantilaista Naardenin verkaa olevasta kangaskappaleesta.

Aluksen arvo on vähintään useita kymmeniä markkoja, ja se voi ylittää seurakunnan vuonna 1401 Rekolasta saaman suuren maalahjoituksen arvon. Myöskään kangaslahjoitus ei ole ihan halpa: 4,5 metriä pitkän verkapalan rahallinen arvo on noin 4 markkaa.

Olof ei unohtanut kokonaan vaimoaan Barbaraa, vaan jätti tälle puolet toisesta aluksesta.

Se, että pitäjään tulee Tallinnan-perintöä, ei ole yksittäistapaus. Aikojen kuluessa on monia naisia ja miehiä muuttanut Tallinnaan, Helsingin pitäjää lähimpänä sijaitsevaan vireään kauppakaupunkiin. Heiltä kaikilta ei ole jäänyt rintaperillisiä muun muassa siksi, että nälänhätä ja kulkutaudit ovat vieneet heidän lapsiaan ennenaikaiseen hautaan.

Kaksitoista alusta hoitaa yhteyksiä Tallinnaan

Jo 1300-luvulta lähtien on kuningas pyrkinyt rajoittamaan kaupankäynnin kotimaan kaupunkeihin ja kaupunkilaisporvareiden yksinoikeudeksi. Tavallisilla talonpojilla on ollut lupa käydä kauppaa vain rajoitetusti maaseudulla.

Helsingin pitäjäläiset, niin kuin muutkin uusmaalaiset, ovat kuitenkin vanhastaan tehneet kauppamatkoja lyhyen merimatkan päässä sijaitsevaan kauppakaupunkiin Tallinnaan.

1500-luvun alkupuolella on tallinnalaisporvari Ficke käynyt kauppaa kahdentoista Helsingin pitäjästä tulleen kauppa-aluksen välityksellä. Niistä puolet on ollut yksityisten ja puolet yhtiön omistuksessa.

Yksityisiä aluksia omistavien kauppatalonpoikien kotikyliä ovat Baggböle, Mårtensby, Malm, Meilby, Tomtbacka ja Wijk. Talonpoikien lisäksi yhden laivan ovat omistaneet nimismies Seffer Domarbystä ja pitäjän kirkkoherra Peter Ragnvaldi.

Kaupankäynnissä tarvitaan monenlaista osaamista, ja myös kielitaitoa: äidinkielensä ruotsin lisäksi rannikon asukkaat käyttävät kauppapurjehduksilla ainakin viron ja saksan kieltä.

Kauppa-aluksen varustaminen ei ole riskitöntä: luonnonolojen lisäksi ongelmia aiheuttavat kaapparit ja merirosvot. Lisäksi kiinni jouduttaessa rapsahtaa kielletystä kauppapurjehduksesta yleensä 40 markan sakot. Ne maksettuaan talonpojat jatkavat purjehduksiaan.

Kauppayhteyksien tiheydestä kertoo, että tallinnalaisporvari Fichten kirjanpidossa on yli puoli tuhatta merkintää, jotka koskevat kaupankäyntiä Helsingin pitäjäläisten kanssa.

Ammattilainen johtaa kivikirkon rakennustöitä

Kivikirkon rakennustöitä johtaa sama rakennusmestari, joka on jo aikaisemmin vetänyt useita projekteja Porvoon läänin alueella itäisellä Uudellamaalla. Hänen johdollaan on 1430-luvulla noussut kirkko Pernajaan ja 1440-luvulla Porvooseen.

Kirkko rakennetaan ennestään tutulle kirkkomaalle, joen tuntumaan, Turusta Viipuriin kulkevan tien ja Hämeen tien risteykseen. Rakennuksen suunnitelma pohjautuu laajalti käytössä oleviin tyyppipiirustuksiin. Tosin niitä on jonkin verran muokattu paikallisten toivomusten mukaan: ulkoseiniin tulee useita tukipilareita, jotka koristellaan suippokaarisilla koristekomeroilla. Ei tiedetä, että sellaisia olisi lähiseudun kirkoissa.

Kivikirkot rakennetaan yleensä Suomessa kolmessa vaiheessa: ensin tehdään sakaristo, sitten runkohuone ja lopuksi kirkko holvataan ja muurataan päätykolmiot. Etenkin kolmannen vaiheen töihin tarvitaan erikoisammattimiehiä, mutta silloinkin seurakuntalaisten edellytetään osallistuvan töihin työvelvollisuutensa mukaisesti.

Tärkeää on, että jokainen talo toimittaa ajallaan oman osuutensa rakennusmateriaaleista: kiviä ja puutavaraa. Lisäksi kirkon rakentamiseen käytetään paanuja, nauloja, kalkkia ja tilliä.

Vaikka kirkon rakentamiseen kuluva aika on pois leivän hankkimisesta, sitä ei kannata surkutella. Tätä työtä tehdään tulevien sukupolvien hyväksi, Jumalan kunniaksi ja oman sielun ikuiseksi autuudeksi. Kirkon valmistuttua sinne hankitaan seinämaalausten lisäksi alttarikaappi ja puuveistoksia.

Joissakin pitäjissä on sakariston ja runkohuoneen rakentamisen välillä voinut kulua kymmeniä vuosia. Helsingin pitäjän projektia ei ole ajateltu niin pitkäkestoiseksi, vaan kirkon rakentamisen on arvioitu kestävän muutaman vuoden. Rakennusmestarin tiimeineen on tarkoitus aloittaa seuraavan kirkon rakentaminen Pyhtäällä viimeistään ensi vuosikymmenen, siis 1460-luvun, alussa.

Yhtä paljon lehmiä kuin aikuisväestöä

Vuoden 1548 nokkaverotietojen mukaan Helsingin pitäjässä oli yhteensä 1489 henkilöä, jotka ovat oikeutettuja nauttimaan Herran ehtoollisen. Tiloja oli 436 tilaa.

Lehmälukuluettelon mukaan lehmiä oli melkein sama määrä kuin aikuisia asukkaita: yhteensä 1480.

Helsingin pitäjä onkin 1540-luvulla ollut Porvoon läänin runsaskarjaisin alue. Tiloilla on keskimäärin yli kolme lehmää, kun esimerkiksi Porvoossa ja Sipoossa on vähemmän kuin kolme lehmää. Myös hevosia, lampaita, pukkeja ja vuohia on Helsingin pitäjässä ollut enemmän kuin läänin muissa pitäjissä.

Runsaan karjamäärän vuoksi ihmettelyä on herättänyt se, että Helsingin pitäjän heinäsato on vain hieman suurempi kuin muualla Porvoon läänissä. Tilannetta selittää se, että nuorta karjaa myydään Tallinnaan.

Leipäviljan eli ohran, rukiin ja kauran suhteen pitäjä ei ole omavarainen. Niinpä viljantuonti Tallinnasta on elintärkeää. Ruokaa hankitaan myös kalastamalla lohia, pyytämällä silakoita ja metsästämällä.

Kirjallisuutta:

• Markus Hiekkanen: Suomen kivikirkot keskiajalla.
  Otava 2003.
• Markus Hiekkanen: Suomen keskiajan kivikirkot.
  Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2007.
• Gunvor Kerkkonen: Helsingin pitäjän keskiaika.
  Teoksessa Helsingin pitäjä I.
  Helsingin maalaiskunnan julkaisu 1965.
• Kylä. Keskiaikaa Itämeren rannalla.
  Espoon kaupunginmuseo 2008.
• Levähdyspaikka. Vantaan seurakuntien hautausmaat keskiajalta nykypäivään. Toim. Tuula Hockman.
  Vantaan seurakunnat 2004.
• Vantaan Pyhän Laurin kirkko.
  Tutkielmia kirkon historiasta.
  Toim. Marja Terttu Knapas. Vantaan seurakunnat 1994.
• Välähdyksiä keskiajasta. Espoo keskiajalla ja uuden ajan taitteessa. Espoon kaupungimuseo 1999.