Maitolaiturit rakennettiin kyläteiden varteen sodan jälkeen. Iltaisin niillä kokoontuivat nuoret. He ilakoivat, itkivät ja suutelivat salaa. Vanhempi väki vaihtoi kuulumisia tuodessaan täysiä maitotonkkia lavalle. Siitä kuorma-auto kokosi ne ja vei meijeriin. Maitolaiturin yhteydessä olivat myös postilaatikot. Maitolaituri oli aikansa informaatio-, kohtaamis- ja mietiskelykeskus.

Astelen auringon helottaessa verkkaisesti kohti maitolaituria. Aamuinen maitotonkan noutohetki lähestyy. Maitolaituria lähestyessäni hiljennän askeileitani ja pysähdyn. Se, mitä silmäni näkevät ja tunteeni tuntevat, taltioituu elämän lähteeksi muistiini.

Maitolaiturin alimmalla askelmalla istuu leppoisan näköinen vakaa mies, lippalakki päässä, kädet sormenväliä myöten ristissä, jalat juurevasti maassa. Mies katsoo hievahtamatta suoraan eteensä, silmät sirrillään, suu supussa, huulet napakasti yhdessä, vieno hymynkare suunpielessä. Elämän myhäilevyys ja syvä läsnäolo huokuu hänen olemuksestaan.

Maitolaiturin ylätasanteella maitotonkan vieressä istuu nuori, kaulaliinaa kutova tyttö. Tyttö istuu jalat suorina miehen pään tasalla paljaat varpaat rennosti ilmaan sojollaan. Vaalea kesämekko yllä, huivi pään ympärille veikeästi kietaistuna. Huivi peittää korvat ja osin myös silmät. Salaperäisyys leijuu tytön ympärillä. Tyttö keskittyy kutomiseen ja hetkestä nauttimiseen. Suven suloisuus ja nuoruuden huolettomuus huokuvat hänen olemuksestaan.

Maitolaituri, tyttö ja mies, kaksi sukupolvea yhdessä, kumpikin oikealla paikallaan, kiireettöminä ja hiljaa kaikessa rauhassa. Maitoauto saapuu kuten aina ennenkin, varmasti ajallaan. On kesä, ei tarvitse hötkyillä. Ei minun eikä sinun. Tavataan maitolaiturilla.