Rakkauslauluja kuunnellessa mietityttää usein, onko kaipauksen kohde ihminen vai Jumala. "Moni katsoo, ei nää sisään silmistäni. Sul on ainoat silmät mun sydämeeni", laulaa Kristiina Brask. Yö-yhtye kyselee: "Löydätkö tien mun sydämeeni ja väännätkö auki ruosteisen portin? Oon etsinyt turhaan mä pelastajaa." Jonna Tervomaa sanoo asiansa sitäkin suorempaan: "Pelasta mut."

Tuntuu kuin lauluissa kaivattaisiin sellaista rakkautta, jossa ei ole tilaa rakkauden antajan inhimilliselle epätäydellisyydelle. Rakastajan pitäisi eheyttää, jopa pelastaa, ja ymmärtää paremmin kuin kukaan.

Niin hyvää kuin toisen ihmisen rakkaus voikin tehdä, mietin silti, kuinka usein odotamme kaltaiseltamme kuolevaiselta sellaista rakkautta, jota meidän tulisi odottaa Jumalalta. Vaadimmeko inhimilliseltä rakastajaltamme jumalaisuutta?

Itseltään voi myös kysyä, kykenisikö vastavuoroisesti olemaan se, joka näkee, raivaa ruosteen ja pelastaa. Jos tällaisia urotekoja toisiltamme kaipaamme, ei ihme, jos petymme, eroamme tai emme löydä sitä oikeaa.

Jos sen sijaan annamme Jumalan nähdä sydämeemme, vääntää auki ruosteiset portit ja pelastaa meidät, tulee odotuksistamme toisiamme kohtaan inhimillisempiä. Ehkä silloin vapaudumme löytämään puutteellisen kaltaisemme kanssa parhaimman mahdollisen elämän, inhimillisesti katsottuna.

Ihmiselle se, mikä ihmiselle kuuluu, ja Jumalalle se, mikä Jumalalle kuuluu.