"Soitto ja laulu ihmisellä ovat ikäskun toinen pyhempi kieli, jolla itsellensä tai muille haastelee erinäisiä halujensa ja mielensä vaikutuksia", kirjoitti Elias Lönnrot Kantelettaren esipuheessa. Hän lienee tarkoittanut musiikkia yleensä ja kansanmusiikkia erityisesti, mutta itselleni sitaatista tulee mieleen kirkkomusiikki ja siitä virret.

En liene kovin poikkeava siinä, että minusta antoisinta jumalanpalveluksessa on virsien laulaminen. Siinä saa, jos hyvin sattuu, kontaktin sekä kulttuuriperintöönsä että kanssaveisaajiin, ja joskus myös "halujensa ja mielensä vaikutuksiin", jopa uskonnollisiin tunteisiin.

Aina ei kuitenkaan satu hyvin, itse asiassa niin käy yhä harvemmin. Sain vastikään kutsun kesäiseen konfirmaatioon, ja ihmettelin, miksi kutsu ei yhtään innostanut. Sitten muistin viime kokemukset vastaavista tilaisuuksista: jumalanpalveluksessa veisattiin vain tuntemattomia virsiä, joita joutui tapailemaan virsikirjan nuoteista.

Rippilapset osasivat kyseiset virret, mutta suurimmalle osalle muusta väestä ne lienevät olleet yhtä outoja kuin itsellenikin, vaimeasta yninästä päätellen. Kaikki näyttivät vaivautuneilta ja yhteisyyden tunne antoi odottaa itseään, muista tunteista puhumattakaan.

Kanttoreilla on tietysti lupa opettaa seurakunnalle nykyvirsikirjan antia, mutta jumalanpalvelus, johon liittyy perhejuhla, ei ole paras aika oppitunnille. Kun sukupolvet kohtaavat, niin kuin rippikirkossa, olisi myös eri aikaisten virsikulttuurien kohdattava. Meillä yli viisikymppisillä on päässämme kymmeniä virsiä, jotka olemme jo koulussa oppineet ulkoa — ja tuntuu sekä orvolta että loukkaavalta, jos mikään tästä kulttuuriperinnöstämme ei kirkossa kelpaa.

Toivottavasti siis virsivastaavat muistavat ajatella myös yhteisöllisyyttä, kun "joutuu armas aika". Sillä, kuten Lönnrot sanoo, musiikilla ihminen voi "paremmin kun tällä tavallisella jokapäiväisellä kielellä, ilmottaa ilonsa ja riemunsa, surunsa ja huolensa, onnensa ja tyytyväisyytensä, toivonsa ja kaipuunsa, leponsa, rauhansa ja muun olentonsa".