Tässä tämä arkkuvaate on, Raija Kuusisto esittelee.

Hän levittää olohuoneeseen suuren valkoisen kankaan, jonka keskellä kulkee vihreä kudottu risti. Valo kuultaa lempeästi sen läpi.

Molempiin päihin on ommeltu pitsit. Vihreän ristin keskellä on teksti: "Niin pysyvät usko, toivo ja rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus."

Raija on teettänyt tämän arkkuvaatteen itselleen, miehelleen ja suvulleen. Hautajaisissa arkku peitetään vaatteen alle.

— Halusin meille tällaisen vaatteen, joka kulkisi suvussa samalla tavalla kuin kastemekko. Kun olen vanhentunut ja käynyt ajattelemaan siihen liittyviä asioita, ajatus omasta arkkuvaatteesta on alkanut tuntua kovin tärkeältä.

Vaatteelle löytyi tekijä artesaaniopiskelijasta Lempäälässä. Hän kutoi vihreän ristin rukiintähkäaiheiset kaistaleet, kirjoi ja ompeli arkkuvaatteen kokoon omana lopputyönään.

— Tästä tuli hyvin kaunis. Kun näin valmiin vaatteen ensimmäisen kerran, liikutuin kyllä, Raija sanoo ja pitelee kangasta käsissään.

Arkkuvaatteeseen kudotut muistot

Arkkuvaate eli arkkualba on vanhaa kristillistä perinnettä, joka välillä oli hävitä mutta on taas tulossa takaisin. Vantaallakin seurakunnat ovat hankkineet sellaisen hautauksiin lainattavaksi.

Kun arkku on peitetty kankaalla, se voi olla malliltaan yksinkertainen. Sen päälle ei myöskään kasata kukkalaitteita. Arkkuvaatteeseen puettu arkku viestii alttarilla ihmisten yhdenvertaisuudesta kuoleman edessä.

Raijan teettämässä arkkuvaatteessa tärkeää ovat muistot ja ajatukset, jotka sen valmistamista ovat saatelleet. Juuri ne tekevät siitä erityisen, arvokkaan.

Tämän arkkuvaatteen pohja on lakanoista, jotka käly on viisikymmentä vuotta sitten kutonut Anjalankoskella itse kasvattamistaan ja loukuttamistaan pellavista.

— Hän on hyvä ystäväni. Hänestä oli kunnia, että kankaat päätyivät näin arvokkaaseen käyttöön.

Raija on kokoisin Parikkalasta, maatalosta. Siksi arkkuvaatteen koristeaiheeksi valikoitui vilja ja sen väriksi vihreä.

Sukupolvien perintöä on se, että Raija arvostaa käsillä tehtyä ja huolellista jälkeä. Käsityöt olivat lapsuudenkodissa arkea. Äiti oli hyvä käsityöihminen.

— Meidän suuressa tuvassamme nukahdin monta kertaa rukin ääneen, kun hän teki puhdetöitä. Siihen aikaanhan maalla vielä tehtiin kankaita ja vaatteita itse, Raija sanoo.

— Minäkin opin sen tavan. Kun esimerkiksi tyttöjen kesken istuttiin, virkattiin samalla pitsejä. Niitä minä nyt ratkoin vanhoista sänkyvaatteista tähän uuteen käyttöön. Enpä olisi osannut arvata silloin nuorena tyttönä kapioita tehdessäni ja naimisiinmenosta haaveillessani, mihin ne pitsit päätyisivät.

Arvokkaasti kuolemaan puettuna

Suuri pehmeästi hohtava kangas korsolaisen talon olohuoneessa loimii yhteen elämän muistoja ja kuoleman matkan. Ensimmäisenä arkkuvaate levitetään hänen omissaan tai miehensä hautajaisissa, Raija ajattelee. Sitten se voisi jäädä lapsille, lastenlapsille.

Raija Kuusisto teki työuransa kätilönä, ensin kymmenen vuotta Naistensairaalan synnytyssaleissa ja sitten kolme vuosikymmentä neuvolassa.

— Työvuosien aikana näin uudestaan ja uudestaan, miten perinpohjaisesti ja tunteella syntymään valmistaudutaan. Miksi ei loppuunkin voisi valmistautua samalla tavalla? Samoin kuin me synnymme, me kaikki kohtaamme kuoleman.

Raija sanoo mieleensä jääneen sanomalehtiartikkelin vakavasti sairastuneesta naisesta, jonka kanssa suvun naiset yhdessä valmistivat arkkuvaatteen. Se oli arvokasta saattohoitoa.

— Kuolema on nykyään työnnetty piiloon ja jätetty ammattilaisten käsiin: se on poissa silmistä ja poissa mielestä. Minusta olisi tärkeää, että se saisi palata takaisin elämän keskelle. Kuolemahan on luonnollinen osa ihmisen elämänkaarta.

Kun hyväksyy elämän katoavaisuuden ja sen koko kaaren, vapautuu elämään, Raija ajattelee.

— Aika on niin nopeasti kulkevaista. Mietin, kuinka tärkeää on elää tässä ja nyt, eikä ajatella että sitten joskus.