Reilut kymmenen vuotta sitten Katriina Järvinen oli kahden pienen lapsen äiti ja tuore maisteri. Hän oli juuri aloittanut yliopistolla jatko-opinnot ja kävi niihin liittyvää sosiologian kurssia. Yllättäen tuo kurssi mullisti hänen siihenastisen elämänsä.

— Kurssilla keskusteltiin paljon ja koulutuksen tasa-arvoa käsiteltäessä jakaannuimme mielipiteiltämme jyrkästi kahtia: Toisten mielestä opinnoissa menestyminen on täysin ihmisestä itsestä kiinni. Toiset olivat sitä mieltä, että myös kotitaustalla on merkitystä ja että nykyinen koulu on rakennettu keskiluokkaisille arvoille. Raivostuin tajutessani, miten eri maailmoissa ihmiset Suomessa edelleenkin elävät.

— Muistan kurssilta erityisesti yhden eronneen papin rouvan, joka totesi, että kaikki on itsestä kiinni. Hän totesi myös tyynesti, että jos rahat eivät muuten riitä, hän voi vaikka myydä talonsa ja muuttaa pienempään asuntoon. Tuolta rouvalta unohtui, ettei meillä kaikilla suinkaan ole asuntoa tai muutakaan, mitä myydä.

Keskustelu kiihdytti Järvistä niin, että hän päätti tehdä kurssin lopputyöksi sosiologisen analyysin omasta luokkataustastaan ja luokkaretkestään. Kurssin vetäjä ehdotti työn julkaisemista Yliopisto-lehdessä.

Järvinen kävi kirjoituksessa läpi omaa lapsuuttaan työläiskorttelissa, opiskeluaikaa ja suhdettaan yliopistomaailmaan sekä kokemuksiaan pienten lasten äitinä pääkaupunkiseudun lähiössä.

— Kirjoittaminen oli hyvin spontaania, mutta sen myötä tajusin, että kuulun todellakin työväenluokkaan. Jouduin myös käymään läpi jo lapsena omaksumiani häpeän tunteita.

Kirjoitus herätti voimakkaita reaktioita. Sen seurauksena Järvinen menetti joitakin yliopistoystäviään, mutta sai myös paljon kiitollisia yhteydenottoja.

— Monet kokivat kirjoituksen terapeuttisena. Heillä oli ollut samankaltaisia kokemuksia ja häpeän, erilaisuuden ja ulkopuolisuuden tunteita.

— Elämme hyvin psykologiapainotteista aikaa, joten ehkä luokka-analyysini myös tarjosi vähän erilaisen näkökulman katsoa itseä ja omaa taustaa.

Beigeä ja jotain vihreää

Katriina Järvinen syntyi vuonna 1962 Tampereella työläisperheen toiseksi nuorimmaksi lapseksi. Isä oli töissä Nokian kumitehtaalla ja äiti siivosi varakkaiden ihmisten koteja. Kuusihenkinen perhe asui huoneen ja keittiön asunnossa. Autoa, puhelinta tai televisiota ei perheessä ollut.

— Tuolloin köyhät erottuivat koulussa parempiosaisista loppuviikosta jo pelkän hajun perusteella. Köyhät lapset haisivat pissalle, koska he pystyivät peseytymään vain kerran viikossa yleisessä saunassa.

Naapuriperheen rouvalta Katriina oppi, että hillitty beige on hienompi väri kuin räikeä punainen ja että läskisoosin lisäksi parempien perheiden pöydässä piti aina olla jotain vihreää.

Katriina Järvinen kokee olleensa lapsena kaksin verroin ulkopuolinen. Kodin vahvan helluntailaisuuden vuoksi hän ei pystynyt jakamaan myöskään muiden työläisperheiden lasten kokemuksia.

— Molemmat vanhempani olivat helluntaiseurakunnan kiertäviä saarnaajia. Kotona pidettiin yöllisiä polvirukouksia, puhuttiin kielillä ja odotettiin Jeesuksen toista tulemista. Meidän lasten piti koko ajan käyttäytyä niin, ettei Jumalalle vain tule paha mieli. Väärä ilmekin kasvoilla oli syntiä. Kaunokirjallisuus, televisio ja taide olivat kiellettyjä.

— Koulussa kukaan ei tiennyt, minkälaista meillä kotona oli. Elin täydellistä kaksoiselämää, mutta veljeni oireilivat ulospäin. Jälkeenpäin ajatellen oli hyvä, että oireilivat, sillä sen seurauksena koulu ja sosiaalihuolto puuttuivat perheemme tilanteeseen.

Naapurin Heikki ja Kaija

Katriinan onneksi naapurissa asui mukava perhe: supersuositut Heikki ja Kaija eli näyttelijäpariskunta Vili Auvinen ja Eila Roine. He veivät tytön vanhemmilta salaa teatteriin ja ottivat kotiinsa televisiota katsomaan.

— Pystyin myös osallistumaan koulussa telkkarikeskusteluihin kertomalla Heikin ja Kaijan oikeasta perhe-elämästä ja paljastamalla tulevia tapahtumia Pertsa ja Kilu –sarjasta, jossa heidän poikansa Tommi esiintyi.

— Ennen kaikkea minua piti kuitenkin kasassa koulu. Se merkitsi mielekästä tekemistä ja oppimisen iloa, turvaa ja vakaita aikuisia. Tykkäsin koulunkäynnistä ja kirjoista. Olin oppinut lukemaan 4-vuotiaana, ja Pekka Töpöhäntä ja Peppi Pitkätossu mullistivat maailmani.

Myöhemmin kirjastosta Katriina löysi myös toisenlaisen uskonnollisuuden.

— Olin 16-vuotias, kun löysin kirjastosta amerikkalaisen papin ja mustien kansalaisoikeuksia ajaneen Martin Luther Kingin elämäkerran. Voisi sanoa, että se räjäytti tajuntani. Kotona meille lapsille oli iskostettu, että elämän tarkoitus oli pelastaa oma ja muiden sielut taivaaseen. Nyt tajusin, että maailma on täynnä köyhiä, vääränrotuisia ja sorrettuja, joiden paremman elämän puolesta voi ja täytyy taistella jo nyt täällä maanpäällä.

— Vanhempani olivat aina olleet ylpeitä lukupäästäni, mutta he eivät arvanneet, että lukeminen voi muuttaa ihmisen ajattelua.

Katriinan perheessä oli myös aina arvostettu koulutettuja ihmisiä, mutta heitä pidettiin kuin eri rotuun kuuluvina. Peruskoulun jälkeen Katriina oli sitä mieltä, että pyrkii ammattikouluun keittäjälinjalle.

Hän meni kuitenkin lukioon, koska oli innostunut Latinalaisesta Amerikasta ja tahtoi oppia espanjan kieltä.

Lähiö ja lastenvaunut

Katriina Järvinen on huomannut, että herkkyys havaita yhteiskuntaluokat lisääntyy iän ja erityisesti lasten myötä.

— Pari–kolmekymppisenä sitä uskoo, että luo itse oman elämänsä, katsoo eteenpäin ja tekee irtiottoa vanhemmista. Sitten tulee päivä jolloin tajuaa, että omiin vanhempiin ja omaan taustaan on kohtalonyhteys.

— Minä tajusin sen työnnellessäni lähiössä lastenvaunuja ja maksellessani takaisin valtavia opintolainoja. Tarjolla oli pätkätöitä ja jatko-opintoja. Samaan aikaan jotkut opiskelukaverini ostivat omakotitaloja tai hienoja jugendasuntoja Helsingin keskustasta.

Viime aikoina on puhuttu paljon siitä, miten Suomessa kaikki ovat yhtä ja samaa keskiluokkaa. Katriina Järvinen on eri mieltä.

— Tuoreiden tutkimusten mukaan eriarvoisuus on Suomessa jälleen samaa tasoa kuin lapsuudessani 1960-luvun puolivälissä. Köyhyys on nyt vain erilaista, se on muun muassa maahanmuuttaja- ja yksinhuoltajaperheiden köyhyyttä. Erilaista on myös yhteisöllisyyden väheneminen. Nyt nuollaan haavoja yksin.

Erityisesti Järvinen on huolissaan nykykoulun epätasa-arvoisuudesta.

— Minusta tuntuu, että entinen pänttäävä koulusysteemi oli tasa-arvoisempi kuin nykyinen, jossa lasten pitää jo varhain hankkia itse tietoa ja muokata sitä. Todellisuudessa lapset tarvitsevat tällaiseen usein apua, jota kaikki vanhemmat eivät pysty antamaan. Tällaisessa koulunkäynnissä pärjäävät paremmin koulutettujen vanhempien lapset.

Jotain arjen ylittävää

Omia lapsiaan Katriina Järvinen on kannustanut olemaan reilu kaveri kaikille. Hän on myös jutellut lastensa kanssa siitä, miten erilaisista perheistä heidän koulukaverinsa saattavat tulla.

— Se, mistä omia vanhempiani kunnioitan, oli heidän sosiaalinen vastuuntuntonsa. Vaikka meillä oli köyhää, muista pidettiin huolta. Kiertävät mustalaisetkin ruokittiin. Itse en ole ollenkaan yhtä vieraanvarainen, mutta yritän omalla tavallani edistää inhimillisyyttä ja kannustaa siihen

 13- ja 16-vuotiaita tyttöjänikin.

— Kotona opin myös, että on olemassa jotakin arjen ja materian ylittävää. Ajattelen itsekin, että elämässä on paljon tärkeämpiä asioita kuin tavarat ja niiden hankkiminen.

Lapsuuden kotinsa vahvuuksia miettiessään Järvinen muistaa monta hauskaa tarinaa. Kotona siis myös naurettiin — varsinkin silloin, kun äiti ja isä kertoivat humoristisia sattumuksia reissuiltaan.

— Tuota huumorin perinnettä tahdon jatkaa tyttöjeni kanssa. Mutta toisin kuin lap

suuskodissani tahdon myös luoda ilmapiiriä, jossa kaikkea saa kysyä ja kyseenalaistaa ja olla myös epävarma. Joskus saatamme esimerkiksi kilpaillen kertoa toisillemme kaikkein pahimpia mokiamme.

Entä mitä yhteiskuntaluokkaa edustat itse nyt?

— Akateemista köyhälistöä. Teen pätkätöitä ja minulla on melko pienet tulot. Asu

mme vuokralla emmekä omista autoa, vaan kuljemme fillareilla. On tässä niukkuudessa hyvätkin puolensa, ekologinen jalanjälkeni ei ehkä ole kovin suuri.

— Mutta ei tämä nykyinen työelämä kai kovin houkuttelevalta näytä. Kun kysyin kerran tyttäreltäni, joka oli silloin 8-vuotias, mikä on hänen toiveammattinsa, hän vastasi: eläkeläinen. Perustelutkin tyttö esitti: olisin vapaa niin kuin mummo ja vaari ja voisin aina aamuisin rauhassa miettiä, mitä seuraavaksi tahtoisin tehdä.