Ukkini hyrrä oli hieno lelu ehkä puolentoista vuosisadan takaa. Kun peltisen, parikymmentä senttiä korkean ja kauniisti maalatun lelun sai kunnolliseen vauhtiin, korvautuivat yksittäiset kuviot värikentillä ja hyrrästä alkoi kuulua musiikkia.

Minulle se on kuva nykyisestä kiireisestä elämästä, jossa on tavattoman paljon erilaisia asioita, mutta ne menettävät kiireen puristuksessa yksilöllisen kauneutensa. Kiirettä täytyy pitää yllä, jotta elämä ei kaikuisi tyhjyyttään, vaan siinä soisi musiikki.

Tiedän hyvin, että suurelta osin kiire tulee ulkopuolelta ja ihminen on sen edessä avuton, mutta olemme myös myyneet sydämemme kiireelle, eikä näin tarvitsisi olla.

Evankeliumi puhuu peltoon kätketystä aarteesta. Voisimme ajatella sydäntämme tuona peltona. Pelkkä sen muistaminen, että saa olla kastettu, riittää pellon ostamiseen itselle. Jumalan rauha asettuu silloin kaiken keskelle, eikä kiirettä enää tarvitse pitää pysähtymisen pelossa, vaan katoamaton aarre avaa silmät katoaville aarteille.

Katoavat aarteet ovat kevään kukkien tavoin niissä elämämme hetkissä, jotka Jumala on meille rakkaudessaan luonut. Silmämme avautuvat niille, kun teemme työtä sydämemme pellossa. Esille kaivettuina katoavat aarteet ovat vielä multaisia, mutta kykenevät hyvin muistuttamaan siitä, että kaiken kauniin ja hyvän löydämme puhdistettuna ja kirkastettuna kerran katoamattomuudessa.

Ensi sunnuntai on 2. sunnuntai helluntaista. Sen aihe on Katoavat ja katoamattomat aarteet. Alttarilla on vihreä liina ja kaksi kynttilää.
Päivän raamatuntekstit ovat Ps. 49:6–10, 16–21, Aam. 8:4–8, 2. Kor. 8:1–9 ja Luuk. 12:13–21 tai Matt. 13:44–46.