Nuoren norjalaiskirjailijan Johan Harstadin ovela ja sympaattinen novellikokoelma luotaa nykyihmisen paineen tunnetta, pelkoja ja yksinäisyyttä. Kullakin novellilla on eri kertoja, mutta tapahtumahetki ja -paikka ovat samoja.

Kertojina toimivat muun muassa klaustrofobisia unia näkevä haudankaivaja, sukeltamiskammoinen nuori mies ja susien turvatyynyjen suunnittelija. Heidät viedään ääritiloihin, joko todellisen kuolemanuhan alaisiksi tai eriasteisiin henkistä painetta nostattaviin tilanteisiin.

Näistä nyt-hetkistä käsin tarkkaillaan henkilöhahmojen tajunnan liikkeitä. Harstad osaa hienosti mennä eri-ikäisten ihmisten nahkoihin, ja porautua siihen mikä heitä kuljettaa eteenpäin tai mikä on heidän kulkemisensa esteenä. Henkilöiden pelkojen kohteet vaihtelevat, mutta kaiken takana piilee kuolemanpelko, pelko kadota tai jäädä yksin.

Vaikka novelleissa kuvattu nykymaailma on kolea paikka, empatia ihmisen kohtaloa kohtaan tihkuu rivien väleistä. Kertojat tulevat rohkeasti lukijan ja toistensa luo, heikkouksineen ja rakkaudenkaipuineen. Liikaa arastelematta tai kovettamatta itseään he kulkevat päin pelkojaan. Mieshahmojen sielunelämä piirtyy raikkaan avoimena, perimiehisistä itsenäisyyden ja uhon kliseistä vapaana.

Viimeisen novellin päähenkilö on vanha mies, joka ei enää pelkää. Pahin pelko on toteutunut ja jäljelle jäävät kaipuu, suru ja seesteinen toteamus kaiken katoavaisuudesta. Lohtu on tämä: "Minä katoan. Ei siitä kannata olla pahoillaan. Koko ajan syntyy ihmisiä, joita voi rakastaa, koko ajan."

Katriina Huttusen suomennos toimii loistavasti.