Olen oppinut tarkkailemaan merkkejä kesän lähestymisestä. En tarkoita nyt pohjoiseen palaavia muuttolintuja tai metsän valkovuokkoja vaan sitä, että jossain puhkeaa jälleen väittely suvivirren laulamisesta.

Useimmiten näennäisenä lähtökohtana on monikulttuurisuus ja lopputuloksena vaatimus poistaa suvivirsi koulun kevätjuhlasta. Päättelyketju paljastuu ongelmalliseksi, jos ajatellaan monikulttuurisuuden yksinkertaistakin määrittelyä: monen kulttuurin rinnakkaineloa.

Monikulttuurisuus ei voi siksi ilmetä karsimisena, vaan sen olemus on päinvastoin rikastuttamisessa. Jos aiemmin on laulettu vain suvivirsi, niin monikulttuurisessa Suomessa lauletaan suvivirren lisäksi aivan uusia lauluja.

Sama pätee vuoden kiertokulkuun yleisemmin. Jos aikaisemmin on vietetty joulua ja pääsiäistä, monikulttuurisissa päiväkodeissa ja kouluissa huomioidaan monia muitakin juhlia. Perinteisten kristillisten juhlien rinnalla paikkansa saavat vaikkapa islamilaisen paastokuukauden päätösjuhla tai hindulainen valonjuhla.

Kyse ei ole uskontojen sekoittamisesta vaan rinnakkainelosta. Kun yhtä uskontoa edustavat viettävät juhlaansa, muut lapset voivat olla läsnä vieraanvaraisuuden periaatteen vallitessa. Näin lapset voivat jo päiväkodista ja alakoulusta alkaen kasvaa aitoon monikulttuurisuuteen. Toisten juhlat tarjoavat myös luontevan mahdollisuuden oppimiseen.

Itse oivalsin läsnäolon ja osallistumisen eron Montessori-pedagogisen instituutin päättäjäisissä Etelä-Intiassa. Tilaisuus alkoi Sarasvati-pujalla, mikä tarkoittaa Viisauden jumalattaren kunnioittamista tulirituaalilla. Ilman ennakkovalmistautumista selvisin onneksi yllättävästä tilanteesta kunnialla.

Olin yksinkertaisesti läsnä. Nousin muiden lailla seisomaan ja osoitin ruumiinkielelläni kunnioittavani hindujen hartautta, mutta en kuitenkaan osallistunut rituaaliin. Jälkeenpäin huomasin oppineeni tuossa hetkessä paljon uutta hindulaisuudesta, mutta yhtä lailla myös kristillisestä uskostani.

Monikulttuurisuus avaa mahdollisuuksia, kunhan vain osaamme antaa vieraanvaraisuuden periaatteen johtaa ennakkoluulottomiin yhdessä elämisen malleihin. Jokaisen ei tarvitse laulaa jokaista laulua, mutta kunhan oppisimme kuuntelemaan toisiamme ja olemaan läsnä.