Uskonnollinen kielitaito on kadonnut

Risto Oikarisesta, 30, piti oikeastaan tulla jazzmuusikko: klarinetisti ja saksofonisti. Kolme vuotta hän oli kirjoilla Helsingin Pop & Jazz Konservatoriossa, niistä vain ensimmäisen vuoden hän opiskeli tosissaan. Musiikkiopinnoista luopumisen alkusysäyksenä oli Oikarisen mukaan teiniunelmien ja arkirealismin yhteentörmäys.

— En ole identiteetiltäni muusikko, vaan oman äänen ja soundin etsijä. Ja sellaista koulu ei palvele.

Samaan aikaan Oikarinen opiskeli Kriittisen korkeakoulun kirjoittajalinjalla ja huomasi, että omaa ääntä voi etsiä kirjoittamalla. Ääni on löytynyt: esikoisrunokokoelma Puupuhaltaja ilmestyi vuonna 2005 ja Katumusharjoituksia tänä keväänä.

Runoilija Oikarinen on myös teologian opiskelija, joka kirjoittaa uskonnonfilosofian gradua uskonnollisesta kielestä. Uskonnolliset kysymykset ovat kiehtoneet teologivanhempien poikaa lapsesta asti. Hengellisesti avarassa kodissa on saanut keskustella ja väitellä.

Sama pohdinta jatkuu luontevasti Oikarisen runoissa, jotka ammentavat niin Raamatun kielestä kuin kirkon perinteestä. Katumusharjoituksissa toilailee luostarin väki ja vessan peilikaapissa on ikoni, hammastahnan tahrima Jumalanäiti.

— Kirjoittaminen on minulle kokonaisvaltaista ja kirjoitan aina itselleni polttavimmista teemoista. En siis päättänyt kirjoittaa uskonnollisista aiheista, vaan ne tulivat automaattisesti.

Oikarinen sanoo runojensa käsittelevän ihmisenä olemista, johon kuuluu uskonnollisuus.

— On monta tapaa olla uskonnollinen. Minulle se ei voi olla mustavalkoista. Kaikenlaiset äkilliset ratkaisut ovat ihan vieras laji. Oma uskonnollisuuteni on sitä, että uskonnollinen kieli on minulle merkityksellistä. Ja jotta se olisi merkityksellistä, sen täytyy sanoittaa ihmisenä olemisen hätää ja iloa.

"Kaikenmaailman kampanjat ja chatti- ja poppipapit oksettavat minua. Se on sellaista helppoa pop-armoa."

— Huumori avaa uusia näkökulmia, se on ihan elintärkeää. En pyri turhentamaan kärsimystä, vaan tekemään siitä siedettävää. Huumoriin kuuluu itsensä näkeminen ulkopuolelta: se, ettei ajattele olevansa niin kauhean tärkeä.

Risto Oikarinen kantaa huolta siitä, että myyttien — ja myös runojen — lukutaito tuntuu nykyisin olevan monelta kadoksissa. Uskonnollista kieltä ja sen erityisluonnetta ei enää ymmärretä.

— Siinä käy sitten niin, että fundamentalistit ja ateistit tappelevat keskenään. Toiset ottavat uskonnollisen kielen kirjaimellisesti ja sitten toiset, jotka pitävät kirjaimellista tulkintaa älyttömänä, tyrmäävät sen perusteella kaiken uskonnollisuuden.

— Minusta kirjaimellinen raamatuntulkinta on epäkristillinen, sillä se sisältää ylpeyden kuolemansynnin: minä olen oikeassa, minulla on totuus. Uskonnollinen kieli ei ole arkikieltä, eivätkä uskonnolliset kertomukset kerro fysikaalisia totuuksia maailmasta.

Oikarisen mielestä uskonnolliset kysymykset nousevat ihmisen elämästä maapallolla, eivät sen jälkeisestä elämästä.

— Se, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, on äärimmäisen epäkiinnostavaa, hän tokaisee.

— Tuonpuoleisessa tapahtuva hyvitys on huono vastaus kärsimykseen. Sekin livahtaa helposti itsekkyyteen: kun minä nyt joudun kärsimään, niin sitten saan palkinnon. En usko tällaiseen. Kristinusko ei ole juridiikkaa. Jos papit eivät saisi vaikka vuoteen saarnata sanaakaan tuonpuoleisesta, he joutuisivat ihan eri tavalla ottamaan ihmisen kärsimyksen vakavasti ja laittamaan itsensä alttiiksi.

Oikarisen mietteitä uskoa sivuavista kysymyksistä ja kolmekymppisen elämästä voi kuunnella äänipäiväkirjasta, jota hän pitää kirkollisella pod.fi-sivustolla — samalla, jolla Espoon piispa Mikko Heikka bloggaa.

— Suhteeni kirkkoon on ongelmallinen. Kaikenmaailman kampanjat ja chatti- ja poppipapit oksettavat minua. Se on sellaista helppoa pop-armoa, ihan viihteellistä purkkajeesushommaa, Oikarinen lataa.

Hän — koulutettu, kaupunkilainen nuori aikuinen, selvää viime aikaisten kirkollisten kampanjoiden kohderyhmää — on tuohtunut siitä, että kieli, jolla kirkko nykyihmisille yrittää puhua, ei puhuttele.

— Se on kaukana herkästä ja hienosta uskonnollisesta kielestä, jota ihmisiä pitäisi kannustaa oppimaan ja jota Raamattu on täynnä.

Netti-, poppi- ja nallepappien joukkoon on kuulemma turha odottaa runopappia, Oikarisesta ainakaan. Mutta saarnata hän osaa.

— Popmessua mainostetaan radikaalina. Mitä radikaalia siinä on? Kristinuskon radikaali ydin on Jeesuksen opetuksissa: mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille. Tai rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Sitä kohti kilvoitus käyköön.

Kaisa Halonen

On inhimillistä katsoa taakseen

Myllyteatterin perustaja ja taiteellinen johtaja Miira Sippola sai pari vuotta sitten vision, jonka toteuttaminen on vaatinut lujaa uskoa. Sippola halusi tehdä teatteria kansan keskellä, paikassa johon on helppo tulla. Hänen mukaansa homma ei saa mennä patavakavaksi, vaikka esitysten sisältö on osin tulikivenkatkuista.

Sippolan unelma on käynyt toteen ja Helsingin Rautatien-torille, Aleksis Kiven patsaan eteen, kohoaa teatteriteltta. Teatteriteltta-festivaalin teemana on tragedia.

— Uskon, että nykyajan tosi-television tuijottajille on vielä mahdollista kokea antiikin tragedioiden tarjoama puhdistava katharsis-elämys.

— Tositelevisiossa pohditaan pääseekö kilpailija seuraavaan jaksoon vai ei. Teatterissa esitettävät asiat ovat sisällöllisesti lähempänä katsojaa.

Illan aikana nähdään kolme vajaan tunnin mittaista esitystä. Sen jälkeen kolmihenkinen asiantuntijaraati keskustelee näytelmistä yhdessä yleisön kanssa.

— Raadissa on aina taiteilija, poliitikko ja kirkon edustaja. Viimeinen sana jää yleisölle. He saavat äänestää, mikä esityksistä oli paras tragedia eli murheellisin näytelmä, Sippola kertoo.

Festivaaleilla nähdään kantaesityksenä Sippolan käsikirjoittama ja ohjaama Lootin vaimo. Näytelmä perustuu Vanhan testamentin kertomukseen Lootista, joka pakenee Sodoman ja Gomorran tuhoa vaimonsa ja kahden tyttärensä kanssa. Lootin vaimo kääntyy katsomaan hävitystä ja jähmettyy suolapatsaaksi.

— Taakse katsomisen teema on usein tulkittu väärin tekemiseksi, uteliaisuudeksi ja ahneudeksi. Suolapatsaaksi muuttuminen viittaa katkeraan menneisyyteen tuijottamiseen.

Sippolan näytelmä syntyi, kun hän alkoi pohtia mitä taakse katsomisessa oikein tapahtuu.

— Ihmisen on elämässään pakko katsoa taakse. Monet kirjailijat ja eritoten runoilijat ovat kirjoittaneet tästä. Kirjailija Kurt Vonnegut on sanonut, että taakse katsominen on inhimillisen ihmisen teko.

Sippola halusi näytelmällään kertoa tarinan ehdottomuudesta ja sen seurauksista.

— Tragediasta tekee tragedian juuri ehdottomuus. Arvo tai asia, jonka puolesta taistellaan viimeiseen saakka. Nämä ajatukset veivät Vanhaan testamenttiin, jonka jumalakuva on kiivas ja jopa julma, teologian maisteriksi opiskellut Sippola pohtii.

Näytelmänsä päähenkilön Miira Sippola on nimennyt Loviisaksi Hella Wuolijoen kirjoittaman Niskavuoren nuoren emännän mukaan.

— Loviisa on vahvan suomalaisen naisen arkkityyppi, joka kannattelee koko sukua ja pitää valittamatta fasadit pystyssä.

Lootin vaimosta on Raamatussa vain yksi jae. Sippola loi tarinan puuttuvan osan. Syntyi tarina naisesta, joka nousee barrikadeille. Loviisa haluaa toteuttaa itseään ja maistaa vapautta ensimmäistä kertaa elämässään.

— Meidän kulttuurissamme vapaus ja itsensä toteuttaminen nähdään positiivisina asioina, mitä ne minusta ovatkin. Näytelmässä nämä arvot viedään viimeiseen asti ja tätä kautta paljastetaan myös niiden kääntöpuoli.

Miira Sippola on syntynyt Lapualla, joka on vahvaa herännäisaluetta.

— Kuulun kirkkoon ja kristilliseen perinteeseen itsepintaisesti, vaikka en kaikkea kirkon toimintaan liittyvää hyväksykään.

Sippola ei hyväksy kosiskelua eikä "lässyttämistä" missään yhteydessä, ei myöskään kirkossa.

— Kirkko etsii jäseniä nykyajan keinoin, mainostamalla. Siinä kosiskelun vaara on suuri.

Mutta ei Sippolalta riitä sympatiaa niillekään, jotka jatkuvasti kritisoivat kirkkoa.

— Kriittisiä huomioita pitää toki esittää, mutta jatkuva kritisoiminen on mielestäni lapsellista uhittelua. Aivan kuin olisi jotenkin tiedostavampaa olla uskomatta yhtään mihinkään.

Hänen mielestään on tärkeää, ettei hengellisyyden läsnäoloa ihmisessä kielletä, vaikka yhteiskunta onkin maallistunut. Vanhakirkolliseksi itsensä määrittelevä Sippola kaipaa kirkkoonkin tietynlaista ehdottomuutta.

— Pitää seistä sen takana mitä on. Jeesus on siinä ihan mieletön esimerkki.

Soili Pohjalainen
kuvat Hans von Schantz

Teatteriteltta 16.–24.5. Rautatientorilla Helsingissä. Lisätietoja www.teatteriteltta.org.