Suhtautumisemme kuolemaan on muuttumassa. Jopa televisioon odotellaan ensimmäisiä reaaliaikaisia raportteja ihmisen kuolemasta. Keskustelua aiheesta ja sen tabuluonteesta käydään puolesta ja vastaan. Erilaisia näkökulmia kuolemaan tarjoavat myös monet uutuuskirjat.

Läheisen itsemurhaa käsittelevään teokseen tarttuvat ehkä vain ne, joiden lähipiirissä on tapahtunut jotakin vastaavaa. Suomalaisista viime aikojen kirjoista Veikko Huovisen Pojan kuolema on karuudessaan riipaiseva kokemus. Ammattikirjailijan taito näkyy siinä, miten niukoin värein vanha isä maalaa poikansa lähdön maiseman ja järkyttävän surun.

Viime marraskuussa ilmestynyt kirjoitusvalikoima Surunauhalla sidotut antaa läheisen itsemurhaan ja siitä selviytymiseen monta katselukulmaa. Kirja tarjoaa tietoa ja apua läheisensä menettäneille sekä tukea omaisten hätään. Siinä omaiset kertovat menetyksistään, ja asiantuntijat antavat tietoa vertaistuesta ja muita välttämättömiä surutyön eväitä. Parin vuoden takainen Mari Teinilän toimittama Lopun elämää on samalla asialla.

Viime vuosien kotimaisessa kirjallisuudessa on lukijoita kiinnostanut paljon Anna-Leena Härkösen omakohtainen kirja Loppuun käsitelty. Siinä hän kertoo kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsineen pikkusiskonsa itsemurhasta ja sen synnyttämistä tunteista. Härkönen yrittää ymmärtää sisartaan, pohtii kuoleman lopullisuutta, kritisoi mieleltään sairastuneiden hoitoa ja kuvaa omia syyllisyyden kokemuksiaan tunteita peittelemättä.

Syöpä elämän käännekohtana

Syöpä on aihe, jonka kautta kosketellaan kuolemaa, vaikka kirjan päähenkilö jäisikin elämään. Se ravistaa koko olemassaolomme liikkeelle.

Rintasyöpä on suurten ikäluokkien myötä yhä suuremman naisjoukon ongelma. Sirkka Garamin kotoisesti pakinoiva uutuuskirja Rintamalla on selviytymiskamppailun raportti, jossa omat ja perheen muutkin vakavat sairaudet ja onnettomuudet tulevat käsitellyiksi.

Niina Revon ja Laura Malmivaaran runovalokuvateos Arpi hätkähdyttää suoruudellaan ja kohtikäyvällä rehellisyydellään. Kärsimyksellä ja kuolemanpelolla ei mässäillä, mutta se otetaan mukaan arkeen.

Alankomaalaisen Kluunin, oikealta nimeltään Raymond van de Klundertin, pitkälti omaelämäkerrallinen teos Vaimo kävi lääkärissä kertoo nuoren ja varakkaan pariskunnan kriisistä, kun vaimo sairastuu aggressiiviseen rintasyöpään ja menehtyy. Kirja on loistava ja karhea raportti miehen tunteista ja avioliiton vaikeuksista vakavan tilanteen keskellä.

Kuoleman maiseman häämöttäessä uskonnotonkin ihminen joutuu pakosta läpikäymään suhdettaan tuonpuoleiseen ja oman elämänsä arvoihin. Olenko saavuttanut mitään, olenko tyytyväinen elämääni? Jääkö minusta merkkiäkään tänne?

Yhdysvaltalainen Eugene O´Kelly oli suuren yhtiön toimitusjohtaja, joka sai kesken varhaista keski-ikää kolme kuukautta elinaikaa sisältävän diagnoosin. Hänen kirjansa Katoava päivä kertoo hämmästyttävästä nopeudesta ja tehokkuudesta, jolla hän sai elämänsä asiat ja arvot järjestykseen ja koki mielestään siunauksellisen loppuajan.

Muutaman vuoden takaa löytyy ihana ja liikuttava pieni romaani, Eric-Emmanuel Schmittin Oscar ja Roosamamma. Siinä seitsenvuotias syöpäsairas poika kypsyy kohtaloonsa aikuisten ihmetellessä vieressä,

Omaisten surua

Yhdysvaltalaisen Joan Didionin Maagisen ajattelun aika kuvaa kirjailijan aviomiehen äkillistä kuolemaa. Puolison ja tyttären suru, ihmisten suhtautuminen heihin ja lesken keinot surutyönsä läpiviemiseksi ovat tietoa antavaa luettavaa. Moni saman kohtalon kokenut voi saada tästä kirjasta helpotusta.

Se, että tunteemme eivät aina ole johdonmukaisia eivätkä "päivänvaloa kestäviä", on tällaisten raporttien suuri anti omaisille. Suru on yksilöllinen tie ja sille mahtuu valtavasti tunteita ja mielikuvia, joiden torjumisesta on vain haittaa.

Samalla asialla on Asta Lepän hieno uutuus Sinä et hävinnyt. Julkisuudesta tuttu tarina on kirjoitettu kauniiksi romaaniksi, jossa on hallittu kieli ja rakenne. Miehen kuoleman herättämä tunteiden asteikko on hurja, ja eläminen pienten lasten kanssa on oma lukunsa.

Pienistä lapsistaan kertoo myös Johanna Ehnqvist kirjassaan Isää ei enää ole. Perheen elämää kuvataan läpi koko suruprosessin isän saamasta diagnoosista monenlaisiin kokemuksiin kuoleman jälkeen. Elpymistä ja elämän palautumista raiteilleen kuvataan niin ikään, vaikka raiteet ovatkin nyt ohjautuneet vähän eri suuntaan kuin ennen.

Parhaat kuolemaa käsittelevät kirjat eivät ole helppoa luettavaa. Ne panevat omat tunteemme ja ajatuksemme liikkeelle pohtimaan omaa suhdettamme elämään ja kuolemanjälkeiseen elämään, suruun ja elämän mielekkyyteen. Useimmat kuolemaan liittyvät kasvukertomukset — sillä niitä parhaat juuri ovat — kertovat rakkauden tärkeydestä. Rakkaus on ainoa todellinen asia, joka saattaa meitä rajan yli ja ainoa mahdollinen saavutuksemme täällä.

Eila Jaatinen

Teokset:

Didion Joan: Maagisen ajattelun aika.
Like 2007.

Ehnqvist Johanna: Isää ei enää ole.
WSOY 2007.

Forsström–Franski–Tamminen (toim.):
Surunauhalla sidotut. WSOY 2007.

Garam Sirkka : Rintamalla. Kirjapaja 2008.

Huovinen Veikko: Pojan kuolema. WSOY 2007.

Härkönen Anna-Leena: Loppuunkäsitelty.
Otava 2005.

Kluun: Vaimo kävi lääkärissä. Like 2007.

Leppä Asta: Sinä et hävinnyt. Otava 2008.

O´Kelly Eugene: Katoava päivä. Edita 2007.

Repo Niina ja Malmivaara Laura: Arpi.
WSOY 2007.

Schmitt Eric-Emmanuel: Oscar ja
Roosamamma. Like 2005.

Teinilä Mari: Lopun elämää. Kirjapaja 2006.

Rosoinen sielunmessu

Asta Leppä: Sinä et hävinnyt.
Otava 2008.

Onko kuolleesta ihmisestä lupa kirjoittaa myös raadollisia asioita? Tätä joutui pohtimaan kahden pojan äiti ja leski, toimittaja Asta Leppä. Hänen valokuvaajamiehensä kuoli moottoripyöräonnettomuudessa, kun pariskunnan avioeroprosessi oli vielä kesken ja puolisot asuivat jo eri osoitteissa. Rakkaus ei kuitenkaan ollut kadonnut.

Asta Lepän arjesta kertovia kolumneja voi lukea Kaks Plus –lehdestä. Hänen esikoisromaaniaan Sinä et hävinnyt lukiessa tulee tarve soittaa läheisilleen ja varmistaa, että heillä on kaikki hyvin. Kirjailija piirtää kuvan naisesta, itsestään, joka kertoo oman totuutensa rosoisesta avioliitosta, joka päättyy traagisesti miehen kuolemaan.

Asta Leppä kuvaa hyvin yksityiskohtaisesti surutyössä eteen nousevia tunteita, tyhjyyttä, pelkoa, vihaa ja rakkautta. Vainaja näyttäytyy elämänmakuisena, kirpeän rakastavasti kuvattuna aviomiehenä ja pienten poikien "isuna". Käydessään läpi rakastumisen alkuhuumaa ja pikaisesti solmittua avioliittoa, lasten syntymää, riitoja sekä hyviä hetkiä naisen pinnalle nousee häpeä:

"Hän näkee mielessään miehen ruumiin ja miettii, miten avuton ja puolustuskyvytön se olikaan. Nyt hänestä tuntuu kuin hän olisi lyönyt ruumista. Hän on kiskonut sen alas lavetilta, repinyt ja riuhtonut sitä mielipuolen lailla, kiljunut sille, syyttänyt sitä. Mutta ruumis on ollut vaiti. Se ei ole vihastunut, ei puolustautunut."

Kirja kuvaa myös lasten suhdetta isään ja hänen kuolemaansa. Esikoispojan suru näkyy puhekyvyn heikkenemisessä. Eräänä päivänä pojalta itseltään tulee sitten vastaus: "Kun mun sydämeni hajosi. Ja sss-sanat hajosi. Ja niistä tuli sydämeen arpi, isuarpi, joka ulottuu tonne tähtiin saakka."

Kuolemasta on ollut vaikea puhua aina. Siihen liittyy pahaenteisyyden tuntu, ikään kuin ruumisauton näkeminen tietäisi huonoa onnea. Asta Lepän kirjaa lukiessa tulee hieman samanlainen olo. Toisaalta teksti tulee hyvällä tavalla lähelle ja koskettaa. Siksi kirjaa ei malttaisi laskea kädestään ennen viimeistä sivua.

Susanna Saxell