Eräällä kurssilla piti keksiä esimerkkejä eettisistä kysymyksistä. Olin juuri vatvonut kuntoni rapistumista, joten ehdotin: Miten paljon minun pitäisi harrastaa liikuntaa?

Tiedän suositukset, mutta niiden noudattaminen tuntuu vievän melkein koko sen ajan ja energian, mikä työpäivältä jää. Ja kun on muitakin suosituksia: olisi hoidettava ihmissuhteita, vaikutettava järjestöissä, sivistettävä itseään, syötävä kotiruokaa einesten sijaan ja yritettävä olla avuksi muille. Jos ohjelmoisikin elämänsä suositusten mukaiseksi, tulisi joku ystävällinen sielu huomauttamaan, kuinka tärkeää on joskus olla vaan, ilman mitään sen kummempaa. Ja hän on oikeassa.

Oikeassa ovat myös ne, jotka jankuttavat itsensä hellimisen tärkeydestä. Paasaamista vaikeampaa on kuitenkin hahmottaa käytännössä, miten jakaisi aikansa ja energiansa niin, ettei itsensä rakastaminen olisi lähimmäisen rakastamisesta pois.

Vaikka kaikki kurssikaverini eivät ymmärtäneetkään liikuntaa koskevaa kysymystäni eettiseksi, olen vakuuttunut sen eettisestä, jopa hengellisestä luonteesta. Siksi en usko löytäväni siihen vastausta suosituksista. Niiden sijaan tarvitsen hengellistä elämää: rukousta, ehtoollista ja Raamatun sanan mietiskelyä. Tarvitsen Jumalan edessä olemista, ilman mitään sen kummempaa.

En ehkä saa näin näppäriä vastauksia, onneksi. Mutta toivottavasti saan edes vähän viisautta — ja rauhan.