Taina Raitasen koko perhe on kotona. Lukiossa opiskeleva Milla asuu jo omillaan, mutta on tullut visiitille. Eskari-ikäinen Timi hyörii äidin lähellä ja kuudesluokkalainen Miika touhuaa omiaan yläkerrassa.

— Varmaan on raskasta olla yksinhuoltaja. On niin paljon huolta meistä, sanoo Timi.

Tainaa naurattaa. Mutta on se tottakin.

Yksinhuoltaja Taina on ollut kohta seitsemän vuotta, siitä saakka kun Timi syntyi. Kuopus poti maitoallergiaa, jota ei saatu diagnosoitua ennen kuin kahden vuoden iässä. Taina väsyi pahasti yksin olemiseen, Timin yövalvomisiin ja itkuisuuteen.

Tuttavien ja sukulaisten apua olisi tarvittu, mutta harvat sukulaiset asuvat kaukana. Kun sosiaalitoimestakaan ei pystytty järjestämään oikeaa tukea, Taina painui aallonpohjaan. Kaikki meni sotkuksi. Työkyky hävisi pariksi vuodeksi.

Rahakin on tiukassa, kun on vain yksi maksaja.

— Harrastamiseen ei yksinkertaisesti ole varaa. Jos me kolmestaan menisimme uimaan, se olisi bussilippuineen kaksi kymppiä kerta. Linnanmäki on niin kallis, että siitä voi vain haaveksia. Muut menevät, me emme, Taina sanoo.

— Kun syrjäytymisen uhasta puhutaan, niin sitähän tämä juuri on.

Samoja tarinoita

Viimeisen parin vuoden aikana Taina on jaksanut taas enemmän. Hän lähti mukaan Vantaan yksin- ja yhteishuoltajien yhdistykseen ja Korson Vihreisiin. Yksin- ja yhteishuoltajien yhdistyksessä Tainasta tuli tämän vuoden alusta puheenjohtaja. Hän vetää myös yksinhuoltajien olohuonetoimintaa Korsossa, Myyrmäessä ja Tikkurilassa kahden viikon välein.

— Lapsille on järjestetty hoito kahden tunnin ajaksi. Aikuiset juovat kupit kahvia ja ottavat pullat. Ja juttelevat, Taina selittää.

Samat jutut toistuvat Tainan kuulemissa yksinhuoltajien kertomuksissa. Vantaalla asuu paljon muualta muuttaneita, joilla ei ole lähellä suvun ja tuttavien tukiverkkoa. Jos liitto menee alta, yksinhuoltajuus todella merkitsee niukkuutta ja yksinäisyyttä.

— Minusta yksinhuoltajille pitää nostaa hattua siitä, että he jaksavat.

Naapureilla on kiire

Taina Raitasen mielestä yksinhuoltajille pitäisi taata virkistymisen ja harrastamisen mahdollisuuksia. Siinä vaiheessa kun aikuinen uhkaa väsähtää, tarvittaisiin turvallinen paikka, jonne lapsi pääsisi kerran parissa viikossa, ja joku ihminen silloin tällöin kotiin auttamaan.

Tukiperhe olisi arvokas. Sellaista Taina on hakenut lehti-ilmoituksellakin, mutta yhtään vastausta ei tullut.

— Tukiperheitä ei vain ole. Miksi ihmeessä eivät ihmiset lähde sellaiseen mukaan! Se pieni vaiva, että yhtenä viikonloppuna kuukaudessa ottaisi lapsen kylään, olisi valtava apu toisille.

— Vaikka rakastan lapsiani, joskus on saatava itsellekin tilaa. Pojillekin olisi parempi, että heidän elämässään olisi useampia aikuisia.

Raitasta mietityttää sekin, kuinka moni päivittelee sitä, miten naapurin yksinhuoltaja jaksaa lastensa kanssa, mutta kuinka harvalle tulee mieleen tarjota apua tai kutsua kahville.

— Moni meistä on niin uupunut, ettei jaksa enää itse pyytää. Jonkun pitäisi silloin huomata auttaa pyytämättä. Mutta ihmisillä on omat menonsa ja kiireensä.

Katkerana mutta toiveikkaana

Televisio olohuoneen nurkassa on avoinna kanavalla, jolla kuuluu iskelmiä nonstoppina. Juice Leskinen laulaa siellä, että "kutsu minut aamuteelle".

Taina on ollut pitkään lasten kanssa yksin. Joko hän uskaltaisi haaveilla uudesta rakkaudesta ja ihmissuhteesta?

— Kyllähän minä tietenkin haaveilen. Mutta sitten ajattelen, että nämä lapset vievät niin paljon aikaa. Entäs jos siitä miehestä tulisi vain yksi lapsi lisää hoidettavaksi? Tai jos se menisi pieleen?

— Silti varmasti kaikki yksinjääneet unelmoivat, että olisi se hyvä mies ja hyvä suhde vielä joskus.

Elämän suhteen Taina sanoo olevansa sekä katkera että toiveikas.

— Katkeraksi minut tekee se, että pääsin väsähtämään niin perin pohjin. Mutta olen toiveikas, että parempaan päin mennään. Ei tätä pahempia koettelemuksia enää voi tulla eteen. Tai jos tulisikin, minulla olisi jo enemmän voimia niiden kohtaamiseen.

Äitienpäivää vietetään su 11.5.