Käyn kovin harvoin perhekirkossa. Se aika on elämässäni ohi. Sunnuntaina 26.4. osallistuin kuitenkin Myyrmäen kirkon perhemessuun. Iloitsin siitä, että mukana oli paljon nuoria perheitä lapsineen. Pienokaiset jaksoivat hyvin seurata hiukan lyhennettyä jumalanpalvelusta ja lasten omia esityksiä.

Suloiset pienet pyhäkoululaiset hellyttivät minut isänmaallisella, veteraanien päivää kunnioittavalla laulullaan. Hiukan isompien lasten lauluryhmän esittämät kauniit laulut herkistivät minut kyyneliin ja kaihoisaan hymyyn. Lasten aitous koskettaa minua aina.

Kuulijakuntaa katsellessani en nähnyt hymynkaretta juuri kenenkään kasvoilla. Totisena ja hieman ankaran näköisenä kirkkokansa kuunteli ja katseli nuorimpien laulua, joka olisi ansainnut paljon lämpimämmän vastaanoton. Pieniä esiintyjiä voisi rohkaista hymyllä ja hyväksyvällä päännyökkäyksellä esityksen aikana.

Estradilla oleminen on vuorovaikutusta yleisön kanssa myös lapsiesiintyjien kohdalla. Kuulijan pitäisi antaa myönteistä palautetta nuorille laulajille. Heille pitäisi viestittää, että heitä arvostetaan. Muutama kiitoksen sana esiintymisen jälkeen tavalliselta kuulijalta innostaisi varmasti heitä.

Minkähän vuoksi me suomalaiset olemme niin kankeita kiittämään ja huomioimaan lapsia? Onko vielä vallalla 50 sitten elänyt kasvattajien mielipide, että lasta ei saa kehua, ettei hän ylpistyisi?