Kävimme ystävien kanssa kovaäänistä keskustelua siitä, missä päin Suomea kukin haluaisi asua. Pari maaltamuuttajaa haikaili takaisin kotikonnuilleen. Yksi ystävistäni — parin pienen lapsen äiti — ilmoitti topakkaan tapaansa, ettei hän voisi koskaan asua missään muualla kuin pääkaupunkiseudulla.

Nykyisen asuinalueensa edut hän listasi hetkessä. "Täällä on kaikki: työpaikka, ystävät ja kulttuuria." Johon minä: "Mihin sinä tarvitset kulttuuria, kun perhe-elämä vie kuitenkin kaiken aikasi?" "Tärkeintä onkin tieto siitä, että jos haluaisin käydä kulttuuririennoissa, niitä löytyy", tarkensi ystävä.

Ystäväni puhui kulttuurista, mutta yhtä hyvin hän olisi voinut puhua kirkosta. Veikkaan, että aika moni kuuluu kirkkoon, koska tärkeintä on että se on olemassa. Näitä ihmisiä ei nähdä rukouspiireissä eikä sunnuntain jumalanpalveluksissa, jonne he voisivat tulla. Jos haluaisivat. Mutta silloin kuin he haluavat, se on siellä.

Kun kurkotetaan oikein pitkälle menneisyyteen, nähdään, että kirkko on ollut olemassa jotakuinkin aina. Ensin vainottuna harvojen yhteisönä ja myöhemmin koko kansan kokoontumispaikkana. Kirkon perusidea ja toimintatapa on kaikille suomalaisille tuttu, muulloinkin kuin juhlapyhinä.

Kun jossain päin maailmaa tapahtuu suuronnettomuus, surevien tie vie luontevasti kirkkoon. Bussionnettomuuden tai tsunamin jälkeen kirkko on ainoa paikka, johon kaikki tietävät — tai ylipäänsä voivat — tulla. Jos kirkkotiloja ei olisi, mihin surevat vetäytyisivät? Kirjastoon? Kaupungintalolle? Kuka heitä siellä lohduttaisi? Ja millä?

Kansa tietää, että kirkko on siellä, silloinkin kun itseä ei kiinnosta, huvita tai innosta. Oikeastaan koko jutun hienous piilee mahdollisuudessa. Jokainen kirkon jäsen saa valita osallistumisensa asteen. Läsnäolopakkoa ei ole. Kirkko siunaa seurakuntalaista silloinkin, kun seurakuntalainen pysyy etäällä ja etäisenä.

Kirkko ei katoa. Tai katoaa, jos jäsenistö katoaa. Silloin ei ole varauloskäyntiä tästä maailmasta mihinkään. Luulenpa, ettei kirjastoista tulla vastaisuudessakaan julistamaan armoa ja toivoa. Eivätkä kuntalaiset edes mahdu kaupungintalolle kuuntelemaan lohdun sanoja.