Ortodoksia kiehtoo pyhyys

Isä Raimo Huttu on Helsingin ortodoksisen seurakunnan pappi, jonka vastuualueena on Vantaa. Hänen isänsä oli ortodoksi ja äiti luterilainen. Hänet kastettiin lapsena ortodoksiksi.

— Sain kuitenkin koulussa luterilaista uskonnonopetusta, joten 12–13-vuotiaaksi asti tunsin paremmin luterilaisen kirkon. Sitten isäni valmistui ortodoksisen kirkon kanttoriksi ja sai paikan Lappeenrannan seurakunnasta. Kun isä oli kanttori, oli pojan pakko mennä kirkkoon, naurahtaa Huttu.

Siitä alkoi kasvaminen ortodoksisuuteen. 17-vuotiaana Huttu meni Kuopioon pappisseminaariin.

— Isä sinnekin ohjasi. Itse olin menossa kauppaopistoon.

Pappisseminaarissa Huttu löysi kirkkonsa rikkaan jumalanpalveluselämän ja kirkkovuoden kierron. Kirkkovuoteen sisältyvät paastot ja juhlat antavat hyvän sisällön elämälle.

— Tänä vuonna pääsiäisaika loppui vapunaattona, vaikka muualla maailman ortodoksikirkoissa se vasta alkoi. Vain Suomessa ortodoksinen kirkko noudattaa läntistä kalenteria. Nyt on edessä helluntai, joka meillä on kaksipäiväinen juhla. Ensimmäinen päivä on Pyhän Kolminaisuuden ja toinen Pyhän Hengen päivä.

Ortodoksinen kirkko katsoo olevansa suoraa jatkoa helluntaina syntyneelle seurakunnalle.

— Voidaan ihmetellä, miksi kirkkoja on nyt näin monta. Tuntuu siltä, että usein voimakas yksilö perustaa oman kirkkonsa. Meidän kirkkomme syntyi alueelle, jossa apostolit tekivät lähetystyötään. Lähdemme siitä, että olemme alkuperäinen kirkko, josta muut ovat vuosisatojen kuluessa eronneet, Huttu sanoo.

Hutulle rakkainta ortodoksisessa kirkossa on jumalanpalveluselämä, ja siinä pyhän läsnäolon korostus. Erityisesti tämän huomaa ehtoollisen vietossa.

— Eukaristia, kiitosuhri, on pyhä hetki. Jumala itse ilmestyy alttaripöydällä Kristuksen ruumiina ja verenä. Eukaristiaan valmistautuminen alkaa jo edellisenä iltana, jolloin luen ehtoolliseen valmistavat rukoukset. Aamulla ennen ehtoollista ei saa syödä mitään, Huttu mainitsee.

Myös luterilaisessa kirkossa ehtoollinen on tärkeä, mutta eroa on muun muassa sakramenttiopissa.

— Luterilaisessa kirkossa sakramentteja ovat vain kaste ja ehtoollinen, kuin meillä niitä on seitsemän. Helluntailaisiin erona on myös kaste, sillä meillä on käytössä lapsikaste. Myös musiikissa on kirkkojen välillä eroa. Ortodoksisessa jumalanpalveluksessa ainoastaan ihmisääni kelpaa instrumentiksi.

Eri kirkkoja yhdistää usko samaan Jumalaan, ja siksi Huttukin osallistuu mielellään kirkkojen väliseen ekumeeniseen toimintaan Vantaalla. Ekumeenisissa tilaisuuksissa rukoillaan yhdessä.

— Luterilaiselta kirkolta on kirkkoomme lainattu rippikoulu. Sitä kutsutaan meillä kristin-oppikouluksi.

Ortodoksisessa kirkossa naisen tehtäviin ei kuulu pappeus.

— Minulla ei ole mitään ongelmia olla yhteistyössä luterilaisten naispappien kanssa, mutta meidän kirkkomme ei tunne naispappeutta. Apostolit olivat kaikki miehiä. Ja kun kirkossamme pappi on aina isä, niin isä ei voi olla äiti, jos asian hiukan naivisti kiteyttää.

Huttu on törmännyt ortodokseihin kohdistuviin ennakkoluuloihin.

— Varsinkin Länsi-Suomessa elää yhä termi ryssänkirkko. Se on vanhaa perua ajalta, jolloin muualla kuin Karjalassa olevat ortodoksit olivat pääosin venäläisiä, selittää Huttu.

Maailmassa on missiologi David B. Barrettin uskontotilaston mukaan nyt noin 252,8 miljoonaa ortodoksia. Suomessa heitä oli vuoden 2007 lopussa 61 159. Vantaalla on noin 2470 ortodoksia. He kuuluvat Helsingin seurakuntaan.

Luterilaiselle maistuu armo

Vantaankosken seurakunnan kappalainen Ulla Pohjolan-Pirhonen sanoo olevansa luterilainen peruspappi. Hän on syntynyt ja kasvanut luterilaisessa perheessä. Isä oli pappi, mutta teki työtä uskonnonopettajana.

— Tosin hän vihki oppilaitaan ja teki muitakin kirkollisia toimituksia. Isä kuoli, kun olin 10. En osaa sanoa, mikä vaikutus hänellä oli siihen, että sekä minä että molemmat veljeni olemme pappeja.

Pohjolan-Pirhonen oli aktiivinen seurakuntanuori ja tutustui Keravalla jonkin verran myös lähinaapurissa olleeseen helluntaiseurakuntaan sekä Pelastusarmeijaan, jonka pyhäkouluun äiti häntä kuljetti. Teologia kiinnosti häntä, mutta papiksi hän ajautui.

— Ei minulla ollut nuorena vahvaa kutsumusta johonkin tiettyyn virkaan. Halusin seurakuntaan töihin ja minusta tuli lehtori. Kun naispappeus tuli vuonna 1988, otin pappisvihkimyksen kirkkoherran kannustamana.

Pohjolan-Pirhosen mielestä kirkkojen monilukuisuutta selittää ihmisluonne.

— Kun ihminen tajuaa jotakin Jumalasta, hän alkaa helposti ajatella, että hänen tapansa ymmärtää Jumala on ainoa oikea. Sitten siitä tehdään autuuttava oppi, vaikka todellisuudessa ymmärrämme Jumalasta vain pienen murusen. Ja tietysti kyse on myös vallasta, johtajaksi on myös kirkossa aina ollut pyrkyä.

Pohjolan-Pirhoselle luterilaisuudessa luovuttamattomia asioita on kaksi: virsilauluperinne ja ansaitsemattoman armon korostus.

— Jos joutuisin autiolle saarelle, ottaisin mukaan virsikirjan. Virret ovat hoitavia, niissä on syvää ihmisen elämän ja uskon kokemusta.

Luterilaisuuden armokäsitystä eräs Pohjolan-Pirhosen kohtaama toiseen kirkkokuntaan kuulunut ihminen kuvasi "armon mössöksi". Tuo armon mössö on kuitenkin sellaista, josta Pohjolan-Pirhonen haluaa pitää viimeiseen asti kiinni.

— Kun ihminen on menettänyt kaiken, niin kyllä silloin tuo armon mössö maistuu hyvältä!

Pohjolan-Pirhosen mukaan kirkkojen välillä on opillisia painotuseroja ja eroja käytännön tavoissa julistaa evankeliumia. Yhteistä on ahkeran käytännön ekumeenikon mielestä paljon enemmän — ja jopa opittavaa.

— Ortodoksisesta kirkosta ainakin visuaalisuutta. Siellä on myös hurjan kauniita vanhoja rukouksia. Olin kerran kastetilaisuudessa, jossa serkuista toinen kastettiin luterilaiseksi ja toinen ortodoksiksi. Ortodoksipappi käytti vanhanaikaista kieltä, mutta oli se kyllä kaunista, kun vauvan kädet ja jalat siunattiin moneen kertaan.

— Helluntailaisuudesta voisi oppia organisaation keveyttä ja spontaaniutta kokoontumisiin. Vaikka toisaalta kyllähän heidän käyttämissään todistuspuheenvuoroissakin oma kaavansa on.

Omaan kirkkoonsa kohdistuvista asenteista Pohjolan-Pirhoselle tulee mieleen sanat "rutikuiva luterilainen".

— Luterilaisuutta kuvataan hajuttomaksi ja mauttomaksi. Nykyisin se on usein ainakin julkisuudessa kuin kirosana: kaikki mikä on ikävää ja moraalin kanssa tekemistä on muka luterilaista. Välillä mietin, onko tosiaan näin vai kärsimmekö historian painolastista ja enemmistökirkon asemasta.

Esimerkiksi naispappeuskeskustelu kohdistuu vain luterilaisuuteen, vaikka luterilaisessa kirkossa on ollut naispappeja jo parikymmentä vuotta eikä ortodoksisessa tai katolisessa kirkossa ole asiasta tietoakaan.

Luterilaisen maailmanliiton mukaan luterilaisia on maailmassa lähes 72 miljoonaa. Luterilaiseen kirkkoon kuuluu 81,7 prosenttia suomalaisista eli jäseniä on yli 4,3 miljoonaa. Vantaalaista noin 73 prosenttia eli 140 000 kuuluu luterilaiseen kirkkoon.

Helluntailainen arvostaa vapautta

Pastori Klaus Korhonen johtaa Suomen suurinta helluntaiseurakuntaa, Helsingin Saalemia. Seurakunnalla on toimintaa myös Vantaalla Hakunilassa ja Pakkalassa. Korhonen itse asuu Tammistossa.

— Olen syntynyt Pohjanmaalla. Vanhempani olivat Rauhan Sanan lestadiolaisia. Itse tulin kuitenkin hyvin nuorena uskoon helluntaiseurakunnan telttakokouksessa. Siitä asti helluntailaisuus on ollut hengellinen kotini, kertoo Korhonen.

Korhonen on toiminut evankelistana, nuorisotyöntekijänä, lähetystyössä, pappina ja seurakunnan johtajana. Teologista tietämystään hän syvensi opiskelemalla teologian maisteriksi yliopistossa. Nyt Korhonen vetää hanketta, jossa itsenäisiä helluntaiseurakuntia kehotetaan liittymään uuteen Suomen Helluntaikirkkoon. Hän ei kuitenkaan ole kirkon johtaja, vaan hallituksen puheenjohtaja.

— Yksi suurimpia pelkoja helluntailiikkeessä on, että meille tulee piispan tapainen johtaja. Helluntailaisuudella on Suomessa pitkä perinne protestiliikkeenä, jossa keskeistä on byrokratian vastaisuus ja seurakuntien itsenäisyys. Järjestäytyminen kirkoksi on hidasta, sukupolven kestävä prosessi.

Korhosen mukaan se, että kirkkoja on maailmassa niin monta, johtuu ihmisen rajallisuudesta.

— Mutta ei se välttämättä ole vain heikkous, vaan myös voima. Jokaisella kirkolla on tehtävänsä. Esimerkiksi Pelastusarmeijan synty ravisteli muita sosiaaliseen vastuuseen. Moneus antaa tilaa erilaisille tavoille uskoa ja olla kristittyjä. Olennaista on kuitenkin, että kunnioitamme toisiamme emmekä riitele keskenämme.

Korhoselle helluntailaisuudessa tärkeintä ovat vapaus ja Kristus-keskeisyys.

— Jeesuksen persoonassa tiivistyy kristinuskon ydin, hän on tärkeällä sijalla julistuksessamme. Vapaus on sitä, että helluntailaisuudessa kaikki ei mene valmiin ohjelman mukaan, vaan tilaa on myös Pyhän Hengen tuomille yllätyksille. Henkilökohtaisen uskon korostus on tärkeää, mutta eivät meillä suinkaan kaikki osaa sanoa uskoontulonsa päivää. Uskoon herääminen voi olla myös prosessi. Joka tapauksessa se on Jumalan työtä.

Luterilaisuudesta ja ortodoksisuudesta helluntailaisuuden erottaa seurakuntaoppi. Seurakunnan muodostavat uskonsa tunnustavat kristityt, ja kaste seuraa uskonratkaisua. Erona on myös karismaattisten henkilahjojen, kuten kielillä puhumisen ja profetoimisen korostus. Naisia voi olla pastoreina, mutta seurakunnan paimenina eli vanhimpina on vain miehiä.

— Kirkoilla on minusta kuitenkin paljon enemmän yhteistä kuin eroja. Apostolisessa uskontunnustuksessa sanotut keskeisen totuudet ovat kirkoille yhteisiä.

Luterilaisuudesta Korhonen nostaa esille rippikoulun, jota on alettu soveltaa myös helluntailaisuudessa. Ortodoksisuudessa häntä viehättää kirkon ajattomuus, se kun ei kulje kaikkien trendien perässä.

— Meistä helluntailaisista käytetään usein sanoja "tyypillinen hellari". Meitä pidetään hihhuleina tai ajatellaan, että viemme mummojen rahat. Sitten kun kysyn ihmisiltä, keitä nämä hellarit ovat, vastaus on se, että naapurin helluntailaiset ovat ihan mukavia, epätyypillisiä, Korhonen nauraa.

Helluntailaisiin, karismaattisiin ja uuskarismaattisiin yhteisöihin kuuluu yli 600 miljoonaa ihmistä, mutta suurin osa heistä toimii muiden kirkkojen sisällä. Suomessa kastettuja helluntailaisia on 45 700, lapsia ja nuoria ei lasketa. Pääkaupunkiseudulla helluntailaisia on yli 10 000, joista Vantaalla vajaa viidennes. Vantaalla toimii useita helluntaiseurakuntia.

Vantaalla toimivat jutussa mainittujen kirkkokuntien lisäksi ainakin katolinen kirkko, Vapaakirkko sekä adventistit. Ne ovat myös Vantaan paikallisekumeenisen toimikunnan jäseniä.