Suomalaiset ovat paitsi lukutoukkia, myös himokirjoittajia. Meillä julkaistaan lähes kymmenen kertaa enemmän kotimaisia proosateoksia kuin 21 miljoonan asukkaan Australiassa. Julkaistut kirjat ovat kuitenkin vain jäävuoren nokka, sillä alle prosentti käsikirjoituksista ylittää julkaisukynnyksen.

— Juoksijana vertaan kirjoittamista paljon puolimaratoniin. Vaikka kuinka ottaisi päähän, pitää vaan jaksaa juosta joka päivä, sanoo tikkurilalainen Jaana Sarell, joka haaveilee oman kirjan julkaisemisesta.

Niin puolimaratonin juoksemisesta kuin hyvän tekstin kirjoittamisestakin jää euforinen olo. Sarell huomasi tämän vasta, kun joutui vaikean lonkkavian takia pitkälle sairauslomalle.

— Päiväkodin tiedotteiden kirjoittamisessa minulla oli kyllä oma tyyli, ja lasten vanhemmat kehuivat, että voi miten me naurettiin niitä lukiessa.

Työkaveriakin nauratti, ja hän houkutteli sairauslomailijan kirjoituskurssille.

— Kirjoittaminen ei ole dreijausta. Kirjoituskursseilla ei opita tehtailemaan Harry Pottereita liukuhihnatahdilla. Päinvastoin kursseilla opitaan, että ihan oikeat kirjailijatkin joutuvat hiomaan, hiomaan ja hiomaan.

— Kirjailijoista tulikin inhimillisiä, kovan työn tekijöitä, Sarell nauraa.

Kurssi jätti nälän, työnsi novellivaihteen päälle. Syksyllä 2006 Sarell uskaltautui Helsingin yliopiston koulutus- ja kehittämiskeskus Palmenian Kertomukset kirjaksi –verkkokurssille.

Loputtomasti hiomapaperia

Arjen pienet tarinat, pöljät ja koomiset sattumukset, saavat Jaana Sarellin kirjoitustuulelle. Juuri nyt työn alla on novelli, jossa mummot "rullaavat likööriä".

— Sain idean lehtijutusta, jossa kerrottiin nuorten juoksevan kassan ohi mäyräkoiran kanssa. Minua vaivaa se, miten meidän yhteiskunnassamme kohdellaan vanhuksia, ja halusin kirjoittaa heidän kapinastaan.

Tyylillisiksi ja kielellisiksi esikuvikseen Sarell nimeää Rosa Liksomin, joka hyödyntää samaa Kittilän murretta kuin Sarellkin, sekä Mari Mörön.

Palmenian kurssi päättyy tänä keväänä. Jaana Sarellin kertomukset eivät kuitenkaan ihan vielä ole taipumassa kirjaksi. Hiomapaperia tarvitaan yhä.

— Aina kun kuvittelee, että nyt tämä on valmis, niin löytyy jotakin.

— Minua vaivaa tietynlainen sokeus omaa tekstiäni kohtaan. Tarinani alkavat aina turhilla selityksillä, varsinainen alku on vasta toisessa tai kolmannessa kappaleessa. Ja kerran kun opettaja ympyröi novellistani kaikki kun- ja kuin-sanat ja turhat päätteet, olin ihan varma, että tämä on jonkun muun teksti.

Hyviä palautteenantajia on vaikea löytää kurssien ulkopuolelta. Lähipiiri ei ainakaan uskalla kritisoida. Kursseilla Sarell pitää vertaispalauteverkoston ongelmana sitä, että tekstit iskee käsistään liian nopeasti muitten luettavaksi.

— Liian vähän niitä kypsyttelen! Olen sellainen 10 minuuttia sitten -ihminen, haluan saada heti aikaan paljon. Mutta sittenhän se työ vasta alkaakin, hiominen.

Lukiossa kirjoitetaan vain esseitä

— Joskus tarina tulee, tsydyh, hetkessä. On joku näky, lause, sana, josta se lähtee. Yleensä ensin näkee alun, eikä voi olla varma, mitä lopulta tapahtuu, Jaana Sarell kuvailee.

Niin kutsutussa flow-tilassa teksti virtaa melkeinpä itsestään näytölle. Inspiraation puuskia ei kannata jäädä odottamaan, jos mielii saada paljon aikaan.

— Työelämään palattuani flow’t ovat jääneet sinne töihin, Sarell tunnustaa. Hän saa leipänsä maahanmuuttajaesikoululuokan opettamisesta.

Sarellin lukiolaistytär Saijakin on kiinnostunut kirjoittamisesta. Lukio ei luovaan harrastukseen kuitenkaan opasta.

— Siellähän kirjoitetaan esseitä, ei proosaa. Katsotaan, onko Suomessa vielä parinkymmenen vuoden päästäkin niin paljon kirjoittajia, Sarell kritisoi.

Hän heittää pallon kustantamoille.

— Joku kustantamo voisi perustaa maksullisen kurssin, jolla opetetaan kirjoittamista. Kehityskelpoiset opiskelijat voisi nostaa hautomoon edelleen kehittymään. Sieltä sitten voisi poimia esikoiskirjailijoita kuin kypsiä luumuja kulloisenkin kysynnän tyydyttäjiksi, Sarell ehdottaa.

Jaana Sarellin lukuvinkit

Margaret Atwood

"Terävä, sarkastinen kertoja, joka osaa nähdä arjen pikku asiat ja kuljettaa tarinaa."

Bo Carpelan

"Miehen kirjat pitää lukea hitaasti, koska lauseet ovat täysiä, lähes runoja, niiden takana on muisti, syvä eletty elämä."

J. M. Coetzee

"Haastaa lukijan älyn huolellisesti rakennetuilla tarinoilla ja rikkaalla dialogilla. Käsittelee häpeää, moraalia ja rotuerottelua tarkasti ja oivaltavasti."

Mari Mörö

"Möröllä on upea huumori, joka tulee esiin kipeänkin tekstin takaa. Ymmärrän sitä ja nautin siitä. Mörö käyttää rikasta kieltä ilmavasti ja haastaa lukijan oivaltamaan."

Pirkko Saisio

"Saision lauseet ovat loppuun asti hiottuja ja ilmavia. Kirjat ovat täyttä tarkkaa elämänläheistä proosaa."

"Kirjoittamaan ei opi ellei kirjoita"

Jos haluat kirjailijaksi äkkiä, kokeile tietokirjaa. Kirjoita harrastuksestasi tuoreella ja raikkaalla tavalla.

— Jos motiivina on saada teos julkaistuksi, tietokirja on helpointa saada läpi. Valmista käsikirjoitusta ei tarvitse olla, ideankin esittely voi riittää, neuvoo kustannustoimittaja Kanerva Eskola Atena Kustannuksesta.

Varmimmin saat rukkaset, jos olet yksi niistä lukemattomista eläkeläisistä, jotka lähettävät kustantamoon omat muistelmansa. Vaikka suomalaiset rakastavatkin elämäkertoja, tarjontaa on nyt rutkasti enemmän kuin kysyntää.

— Lisäksi monet kirjoittajat eivät ymmärrä, ettei kirja noudata samaa logiikkaa kuin tosielämä. Ei voi vain luetella kaikkea kronologisessa järjestyksessä. Pitää vetää kiinnostavia yhteyksiä outojen sattumusten välille, Eskola varoittaa.

Vain ani harva kykenee luomaan mestariteoksen aivan omin päin. Palmenian Kertomukset kirjaksi –kurssin vetäjä Ranya Paasonen ei allekirjoita väittämää "kirjoittamaan voi oppia vain kirjoittamalla".

— Kirjoittaa voi itsekseen, yksin, ujosti ja häpeillen vuosikausia niin, ettei näytä tekstejään kenellekään, eikä saa palautettakaan. Väittämä toimisi ehkä paremmin muodossa "kirjoittamaan ei voi oppia ellei kirjoita". Ja ellei lue!

Opettajalta kynäniekka voi saada rehellistä palautetta, käytännön neuvoja ja teknistä opastusta.

— On olemassa huonoja kielikuvia ja toisaalta hyviä kielikuvia. Ja tekstissä voi olla hyvä rakenne tai siitä voi puuttua rakenne kokonaan. Tai oppilaalla voi olla maneereja, joita hän ei tunnista. Tai ideoita, jotka eivät muutu kieleksi, Paasonen listaa.

— Omaan tekstiin ei saa suhtautua liian suurella hartaudella. Korostan aina oppilaille, että teksti on muokattavaa materiaalia. On oltava valmis säilyttämään vain se, mikä on oikeasti hyvää, ja tekemään senkin kanssa vielä töitä.

Palautteen saamistakin tärkeämpää voi lopulta olla se, että oppii antamaan sitä. On avartavaa joutua perustelemaan, miksei jostakin pidä tai miksi pitää.