Onkohan kukaan tutkinut, kuinka paljon syntymäpäivät lisäävät matematiikan harrastusta?

Kun ylitin tasavuosipyykin, mieheni sanoi: "Jos pääset keskivertoikään, koet ehkä yhden täydellisen auringonpimennyksen, ja karkausvuosia tulee vielä kuusi tai seitsemän." Yritin tulkita tämän romanttisesti, sillä olen kosinut miestä karkauspäivänä. Juttu kuitenkin jatkui: "Ehtisit ehkä käyttää loppuun kolme tai neljä autoa."

Seuraavana päivänä itseni ikäinen ystävätär puhkesi suremaan: "Lapsenlapsi täytti eilen 11, ja äkkiä tajusin, että ehdin kokea sen synttärit vain 25 tai enintään 30 kertaa." Armeliaasti jätin huomauttamatta, että muutaman vuoden päästä lapsenlapsi ehkä juhlii isoäitiään nuoremmassa seurassa.

Sen verran tämä matemaattinen myrkynkylvö kuitenkin vaikutti, että aloin itsekin laskea, mitä kaikkea ja kuinka paljon ehtisin tehdä ja kokea, jos eläisin yli kahdeksankymppiseksi. Montako ulkomaanmatkaa tehdä, montako kirjaa lukea, montako kertaa äänestää… Äkkituntumalta 20–40 matkaa tuntui vähältä ja noin 1000 kirjaa paljolta — kunnes muistin, että uusia kirjoja ilmestyy tuhansia joka vuosi pelkästään suomeksi.

Ahdistuin kuitenkin vasta sitten, kun jumalaisen kauniina aamuna menin ulos kävelemään. Olen aina kärsinyt talvesta ja kaamoksesta ja rakastanut kevättä ja sen valoa, joten nyt ajatus keväiden rajallisesta määrästä tuntui musertavalta. Kun tulee ajatelleeksi, 25 senttiä kukkarossa, 25 karkkia pussissa tai 25 kevättä varastossa on todella vähän. Kuuntelin peipposia, katselin puhkeavia krookuksia ja auringossa kylpeviä puita ja aloin vetistellä.

Sitten näin valkovuokot. Niitä oli ryppäinä lähimpien pensaiden alla, ja kauempana ne levisivät läpi metsän kuin hohtava tähtimatto. Niitä oli kymmeniä, satoja, loputtomasti.

Huokasin helpotuksesta ja pääsin laskemisen kirouksesta. Ja tajusin, että jos laskee, pitää laskea oikeita asioita: aurinkopäiviä eikä auringonpimennyksiä, lapsen hymyjä eikä syntymäpäiviä, kevätkukkia eikä keväitä.

Sillä ei kukaan tiedä päiviensä lukua — eikä valkovuokkojen.