Annamari Marttisen kolmas romaani Veljeni vartija (Tammi 2007) kertoo kahdesta sisaruksesta, jotka asuvat pikkukaupungissa. Viisitoistavuotiaana Sakke tulee ensimmäisen kerran humalassa tai aineissa kouluun. Kaksi vuotta nuorempi pikkusisko Taru järkyttyy niin, että lähtee heti kotiin. Hän ajattelee, ettei enää koskaan palaa kouluun.

Romaanin äiti lohduttelee tytärtään: "Ihmiset kuitenkin unohtavat nopeasti, äiti sanoi, ja hänen äänensä oli matala ja suostutteleva. – Ei ne enää kohta tätä muista."

Taru palaa kouluun. Veljelle päivä on käänne entistä huonompaan suuntaan. Hänet erotetaan kohta koulusta ja edessä on pitkään jatkuva huumekierre.

Marttisen veli kuoli vuonna 2003, 45-vuotiaana, elettyään huumemaailmassa noin kolmekymmentä vuotta.

— Kun kerroin veljelle kirjailijahaaveistani, hän toivoi, että kirjoittaisin joskus, millaista oli elää huumeveljen varjossa. En olisi varmaankaan koskaan tarttunut aiheeseen ilman kokemuksiani. Romaanin perustarina on tosi, mutta keskustelut ja muut sen tapaiset yksityiskohdat ovat tietenkin mielikuvitusta.

Romaanin Taru tuskailee, miksi veli, tai ylipäätään joku, sortuu huumeisiin. Taru päättelee, että Sakelle on täytynyt lapsuudessa tai alkaneessa nuoruudessa tapahtua jotakin — mutta mitä, jää ikuiseksi arvoitukseksi Tarun selvitysyrityksistä huolimatta.

Marttinen tietää muutaman konkreettisen faktan. Veli aloitti huumeiden käytön 1970-luvun alussa pienen lappeenrantalaisdiskon vaikutuspiirissä, Suomen ensimmäisen huumeaallon myötä. Silloin ei juuri kenelläkään ollut mitään tietoa huumeista.

— Miksi joku jää koukkuun, mutta kaikki eivät? Ehkä jotkut ovat alttiimpia ja herkempiä äärijutuille. Taustalla voi olla geneettisiä tekijöitä ja aivan myönteisiäkin, kuten luovaa lahjakkuutta, joka kääntyy päinvastaiseksi, pohtii Marttinen.

Alun perin kääntäjäksi kouluttautunut Marttinen on muun muassa opettanut yläasteella ja oli pitkään kotiäitinä. Hän on 16-, 14- ja 5-vuotiaiden poikien ja 9-vuotiaan tytön äiti. Hän on miettinyt veljensä vaiheita tarkkaillessaan etenkin poikien elämää.

— Moni pienten lasten äiti näyttää unohtavan, että lapset kasvavat isoiksi. Murrosikäisten kuuluu hakea ja etsiä itseään, eivät he ole pelottavia ja vastenmielisiä otuksia. Moni mopopoika on tosi haavoittuva. Pelottavan näköisiksi pukeutuneetkin nuoret ovat ihmisiä.

Marttinen harmittelee liian päihdemyönteistä kulttuuria, jolle yksilö ja yksittäinen perhe ei voi oikein mitään.

— Alkoholin vaikutuksen alaisena nuoret eivät tee viisaita ratkaisuja huumekokeilujen suhteen, hän toteaa.

Jo varhaisessa vaiheessa romaanin Sakke koki uskoon tulemisen.

— Uskoon tulon kuvaus kirjassa perustuu siihen, mitä veljelleni tapahtui. Uskoon tulo oli osa hänen epätoivoista etsimistään, tarvetta löytää turvaa ja vastauksia jostakin ja ehkä päästä aineista eroon, toteaa Marttinen.

— En tiedä ketään sellaista käyttäjää, joka ei haluaisi eroon huumeista. Sen suuntaisia yrityksiä ei Sakelta eikä veljeltäni puuttunut. Mutta jos pätee ja pärjää huumemaailmassa, ja vain siellä, on siitä vaikea irrottautua.

Usko ei auttanut sen paremmin Sakkea kuin Marttisen veljeäkään eroon huumeista.

— Mielestäni veljeni oli aina jollakin tavalla uskossa, vaikka aiempi uskoontulo olikin ohimenevä vaihe. Tiedän, että hän sai Raamatusta turvaa aivan viimeisinä hetkinään. Hän luki sitä ja alleviivasi sieltä kohtia, nyt tuo Raamattu on minulla. Minua lohduttaa tieto, että hänellä oli edes tuo yksi turvan lähde. Toivon, että se helpotti hänen oloaan.

Kirjailija arvelee, ettei tiukkoja sääntöjä sisältävä usko auta eroon huumeista.

— Sen sijaan sellainen aito usko, joka vaikuttaa ennen kaikkea ihmisen käsitykseen omasta itsestään ja muista ihmisistä sekä oman itsen ja muiden kohteluun voi joskus auttaa uuden elämän alkuun.

Veljen huumeidenkäyttöä ei ollut helppo hyväksyä.

— Ajattelin vuosia, että jos uudet tuttavat tietäisivät, että minulla on veli, joka käyttää huumeita ja on ollut vankilassa, he eivät haluaisi olla missään tekemisissä kanssani, Marttinen kertoo.

Romaanin Taru ryhtyy solmimaan katkennutta yhteyttä veljeensä siinä vaiheessa, kun odottaa ensimmäistä lastaan. Hän, niin kuin Marttinenkin, haluaa purkaa kieltämisen ketjun. Vanhempien selviytymiskeino oli, että asia vaiettiin — Sakesta ei puhuttu.

— Olemme puhuneet murrosikäisten poikiemme kanssa alkoholin käytöstä ja minun oli pakko sanoa, etten toista kertaa elämässäni kestä samanlaista mankelia.

Aluksi Taru elää suuruuskuvitelmissa. Hän uskoo voivansa pelastaa veljensä ja saavansa huumeiden tuonnin Suomeen loppumaan. Marttinenkin perusti Lappeenrantaan paikallisen Irti huumeista –yhdistyksen.

Lopulta molemmat naiset antavat periksi. Toista ei voi muuttaa, on vain elettävä sen kanssa mitä on.

Romaanin ilmestyttyä Marttinen tapasi vuosikymmenten jälkeen veljensä luokkatoverin.

"En unohda sitä päivää, kun veljesi tuli kouluun aineissa. Ei kukaan unohda sitä koskaan", koulutoveri sanoi.