Pääsiäisen jälkeen lensimme Lappiin etsimään keväthankia. Angelin kylästä hiihdimme sohjossa lähimmälle autiotuvalle odottamaan pariksi yötä kelien kylmenemistä.

Sää viilenikin sopivasti niin, että saimme vaeltaa ahkioitamme vetäen unelmakelillä auringon paistaessa muutaman päivän ajan Övre Anarjohkan kansallispuistossa, yhdessä pohjoisen Euroopan upeimmista erämaista, jossa talvella ei ole juuri muita kuin norjansaamelaisia poronhoitajia.

Yhden poronhoitajista kohtasimmekin viikon aikana. Hän seurasi moottorikelkallaan kolmen hiihtäjän jälkiä ja jäi juttelemaan kanssamme. Ajattoman näköinen mies hauskutti meitä sanomalla meidän olevan ainoat hiihtäjät, jotka hän siellä oli kohdannut kahteenkymmeneen vuoteen. Tunsimme olevamme tosi erämaassa.

Neljäntenä vaelluspäivänämme heräsimme parinkymmenen asteen pakkaseen. Tunturit olivat yön aikana pukeutuneet morsiushuntuun. Pakkashuuruiset tunturikoivut ojentelivat sormiaan aamuauringon valossa. Aivan kuin joku olisi sirotellut niiden ylle hienoista timanttipölyä.

Auringon valo leikki hangen pinnalla. Kolme hiihtäjää hiihteli ihmetyksen vallassa. Ei oikein tiennyt mistä olisi raaskinut hiihtää, etteivät suksen jäljet olisi pilanneet lumen taideteoksia.

Erämaat hupenevat ja niiden rauha katoaa. Hiljaisuuden vaaliminen on kuitenkin luonnon ja oman sielun varjelemista. Se on elämän pyhän viisauden kuuntelemista, sen, mistä kaikki elämä tulee. Sen pohjasävelenä soi luomisen laulu: on hyvä, että olet; pidä huolta kaikesta olevasta.

Erämaan rauhaa ja hiljaisuutta etsimme, ja sen me löysimme syvempänä kuin osasimme odottaa.