Kirkkomme on kriisissä, eikä vähiten siksi, etteivät sen työntekijät osaa nostaa oikeita asioita valokeilaan. Julkisuudessa riepotellaan yhä makeampia aiheita, kuten naispappeuden vastustajien ylilyöntejä tai homoliittojen siunaamisen vaikeutta. Tai sitten joku pappi tai "julkkiskristitty" mustaa kristittyjen mainetta toilailuillaan.

Ei ihme, että rivikansalaisella on kirkosta huono kuva. Mutta yksi mätä omena korissa ei tarkoita, että kaikki omenat korissa ovat mätiä. Seurakunta koostuu yksilöistä, joilla kaikilla on henkilökohtainen jumalakuva ja mielipiteensä asioista. Siksi näkemyseroista ei tulisi keskustella julkisuudessa vaan pitäisi keskittyä oleelliseen, siihen miksi kirkko on olemassa.

Aloittaessani opiskelut minullakin oli paljon erilaisia mielikuvia kirkosta. Olen ensimmäisen lukuvuoden aikana saanut tutustua erilaisiin seurakuntiin ja siihen, mitä kaikkea kirkko tekee suomalaisten hyväksi. Lisäksi olen ihastellut, kuinka upeita tiloja meidän käytössämme on. Miten ihanaa kun saa hiljentyä kauniissa kirkossa. Eikä maksa mitään!

Kerhoissa, leireillä, ryhmissä, diakonin vastaanotolla, perhe- tai parineuvonnassa ei kysytä sitä, kuulutko kirkkoon, mitä seksuaalista suuntausta edustat tai mitä ajattelet naispappeudesta tai kielillä puhumisesta. Kaikkia autetaan.

Onko Suomessa monta sellaista instituutiota, joka tarjoaa näin paljon erilaisia palveluita niin monille eri ihmisryhmille useimmiten ilmaiseksi tai olematonta korvausta vastaan? Ilman pakollista jäsenmaksua, ilman että tarvitsee uskoa samalla tavalla kuin auttaja tai ryhmänvetäjä, ilman että täyttää oikeastaan mitään muuta kriteeriä kuin ihmisyyden. Olisikohan aihetta korostaa julkisuudessa tätä piirrettä enemmän?

Kirkkoa ei tarvitsisi mainostaa tai "myydä" urbaanille nuorelle aikuisväestölle, mikäli kansa käsittäisi, että kirkko on aina ollut käsi ojennettuna ja valmis auttamaan yksilöä hänen hädässään. Maksamasi kirkollisvero palaa luoksesi moninkertaisena elämäsi varrella.

Tarvitseeko lapsesi turvallisen paikan koulun jälkeen tai nuoresi asiallisen paikan hengata? Eikö perheellänne ole varaa kalliisiin harrastuksiin? Tarvitsetteko apua arjen ongelmiin, mutta yksityinen terapia on kallista? Onko isoäiti yksinäinen? Onko sinulla taloudellisia ongelmia tai päihdeongelma? Näihin ja moniin muihin tarpeisiin kirkko vastaa ja on vastannut pitkän aikaa.

Emmekö voisi olla ylpeitä luterilaisesta kirkostamme? Minä ainakin olen.