Viikko sitten minulla oli hieno tilaisuus käydä miljoonakaupungissa Tukholmassa ja nähdä suurkaupungin hektistä elämää maanantaipäivänä. Kävellessäni pitkin Drottningatania ohitin viisi kerjäläistä. Myös paikallisessa McDonald’sissa käveli pöydästä toiseen mies ryysyissään pahviplakaatin kanssa. Tällaistako siitä tulee myös meillä?

Eniten minua harmitti oma välinpitämättömyyteni. Ehkä se on Suomessa käydyn keskustelun tulosta. Kerjäläiset on kuvattu hankalan järjestelmän sivutuotteiksi, ja heille rovon antaminen vain ylläpitää tilannetta. Ja onhan heidät mainittu myös rikollisliigojen rahalähteeksi. Pelottavaa.

Olen kevään mittaan jo toistamiseen lukenut Matti J. Kurosen kirjaa Pen-seys. Tuleeko meistä kaikista penseitä ihmisten kohtaloiden edessä? Turha auttaa noita kerjäläisiä, kun ovat jonkun kaukaisen maan systeemin uhreja. Piispa Mäkinenkään ei lanttia kerjäläiselle antaisi, ja ihan pätevistä syistä. Mutta miten voisimme auttaa?

Oma neronleimauksensa kerjäläisten auttamiseksi ja ihmisten hyvän omantunnon palauttamiseksi oli se, että voisimme avustaa kerjäläisiä kirkon kautta. Näin kerjäläiset löytäisivät ehkä seurakunnan oven, jonka niin monet muutkin ovat löytäneet taloudellisissa vaikeuksissa.

Tämä ei kuitenkaan ole ratkaisu. Tukholmassa jäin miettimään diakoniatyötämme, joka on arvokasta. Kuinka paljon me ehkä kuitenkin ylläpidämme ihmisten kurjuutta? Kirkon ei pitäisi olla köyhiä varten, vaan sen pitäisi olla köyhien kirkko. Turhan monessa seurakunnassa apua hakevat joutuvat hipsimään kirkon takaovesta sisään diakonin juttusille, ihan kuin heitä hävettäisiin.

Ongelman ylläpitäminen saisi vaihtua tekemiseen ja kannanottoihin. Kirkko hallintotasolla ottaa jo kantaa köyhien oloihin, mutta vielä kun saisimme tämän kaiken seurakunnan ruohonjuuritasolle sinne kuppilan ovensuulle. Mitä me voisimme yhdessä tehdä, että olomme täällä olisi kaikille reilua? Se on todellista arjen teologiaa.