Mitä on olla matkalla mäkisessä maastossa koko elämänsä, päivästä toiseen? Kuka sellaista jaksaisi? Jo pelkkä ajatus uuvuttaa. Mieleen nousee Nuoren seurakunnan veisuista laulun sanat matkalaisesta, joka vaeltaa taakkoineen korpimaassa yksinään tietämättä itsekään, minne ja mihin suuntaan. Siinä voisi tulla melkoisen avuton ja turvaton olo, ehkäpä epätoivokin.

Kun on matkalla pitkään, tulee ikävä kotiin. Koti on se paikka, jossa odotamme saavamme olla hyväksyttyjä ja rakastettuja, ehdoitta, omana itsenämme. Mutta koska ihminen on vajavainen, on hänen rakastamisensakin vajavaista.

Kaipuu kohti parempaa, täydellistä, ikuista, on ihmisille yhteistä. Laulun matkalainenkaan ei jää paikalleen suremaan omia puutteitaan tai matkan vaikeutta, vaan ottaa taakkansa ja lähtee vaeltamaan. Hänellä on suunta ja päämäärä, siksi vaeltamisessa on mieli. Hän on matkalla kotiin, taivaan kotiin. Kuten me kaikki.

Matkalla olijan ei tarvitse tehdä matkaa yksin. Meillä on Jumalan lupaus siitä, että armo on aina mukanamme. Sitä eivät mitkään maailman voimat voi horjuttaa. Se on enemmän kuin me ihmiset voimme toisillemme ikinä antaa. Matkalla taivaan kotiin sydämessä on ikävä ja toivo siitä, että perillä taivaassa meidät nähdään ja hyväksytään itsenämme, täydellisesti kaikessa epätäydellisyydessämme. Se on Jumalan armoa.

Ensi sunnuntai on 3. sunnuntai pääsiäisestä. Sen aihe on Jumalan kansan koti-ikävä. Alttarilla on valkoinen liina ja neljä kynttilää.
Päivän raamatuntekstit ovat Ps. 66:3–9 tai Ps. 126, Jes. 54:7–10, 1. Piet. 1:3–9 tai 2. Kor. 4:16–18 ja Joh. 17:11–17.