Jos kirkon virallista kantaa kysytään, perhe-elämän ihanne on naisen ja miehen elinikäinen avioliitto. Piispainkokouksen sihteerin Jari Jolkkosen mukaan kirkon opetuksessa on aina lähdetty siitä, että naisen ja miehen välinen avioliitto on Jumalan hyvä lahja.

— Se muodostaa turvallisimman ympäristön puolisoiden kasvulle, lasten kehitykselle ja seksuaalielämälle. Sitoutuminen, uskollisuus ja keskinäinen kunnioitus on tärkeää, samoin elinikäisyyden ihanne, vaikka sitä ei aina saavutetakaan, Jolkkonen sanoo.

Kirkon viimeisin laaja kannanotto perhe- ja seksuaalielämän kysymyksiin on piispojen puheenvuoro Kasvamaan yhdessä vuodelta 1984. Kirkon virallista opetusta ovat myös Katekismus ja kirkkohallituksen lausunnot.

Kasvamaan yhdessä –puheenvuorossa todetaan miehen ja naisen olevan tasavertaisia ja toisiaan täydentäviä kumppaneita. Samalla muistutetaan, että tällä näkemyksellä on juuret Raamatussa — niin Vanhan testamentin luomiskertomuksessa kuin Uuden testamentin kuvauksissa Jeesuksen toiminnasta. Se, että mies ja nainen täydentävät toisiaan ja ovat toisistaan riippuvaisia, näkyy selvästi seksuaalisuudessa.

Piispojen yli 20 vuoden takaista puheenvuoroa on arvosteltu osittain vanhentuneeksi ja sen uudistamista on esitetty. Jolkkosen mukaan aloitteisiin uuden kannanoton laatimiseksi on suhtauduttu myönteisesti, mutta asia on edennyt verkkaisesti, sillä asialistalla on ollut kiireellisempiä tehtäviä.

Jos tai kun piispat uuden kannanoton laativat, peruslinjaukset säilynevät samoina.

— Ennustajaksi en rupea, mutta avioliittoa ja perhettä koskevassa opetuksessa tuskin tarvitsee pelätä tai toivoa mitään radikaalia suunnanmuutosta 2000-vuotiseen linjaan, Jolkkonen arvioi.

Kirkon perheneuvonnassa perheisiin suhtaudutaan enemmän käytännöllisesti kuin opillisesti. Koulutussihteeri Tero Pulkkinen kirkkohallituksen perheasiain toimistosta kertoo, että perheneuvonnan lähtökohta on diakoninen: kaikkia apua tarvitsevia pyritään auttamaan.

Perheneuvonnassa ei siis kysellä, ovatko asiakkaat kirkon jäseniä tai naimisissa, vaan ollaan valmiita auttamaan niissä konkreettisissa parisuhteissa, joissa ihmiset elävät. Asiakkaina on samaa sukupuolta olevia parejakin. Lähimmäisenrakkauteen kuuluu myös asiakkaan vakaumuksen kunnioittaminen.

— Jos asiakkaat eivät halua keskustella uskonnollisista kysymyksistä, silloin niistä ei puhuta. Jos he haluavat puhua uskosta, niin sitten puhutaan, Pulkkinen kertoo.

Pulkkisen mukaan kirkon perheneuvonnassa lähdetään siitä, että nainen ja mies ovat tasa-arvoisia. Yhtä yksiselitteisesti suhtaudutaan väkivaltaan ja lasten ruumiilliseen kuritukseen: niitä ei missään oloissa hyväksytä.

— Raamatunkohdasta, jossa sanotaan "joka vitsaa säästää, vihaa lastaan", tekisin uuden tulkinnan. Lause kertoo sen ajan kasvatusilmapiiristä. Nyt sanottaisiin, että joka jättää lapsensa kasvattamatta, se vihaa lastaan. Nykyisin lapsia kasvatetaan ohjaamalla ja keskustelemalla ja olemalla kiinnostuneita lapsen asioista. Vanhemmille se tietysti on työläämpää kuin ruumiillinen kurittaminen, sanoo Pulkkinen.

Perheneuvonnan asiakaskeskeisyys on Pulkkisen mielestä myös sitä, että ihmisten ajatellaan itse tietävän, mitä he parisuhteessaan haluavat. Tarvittaessa työntekijä voi haastaa arvioimaan uudelleen näitä käsityksiä.

— Perheenjäsenten rooleista puhuessamme painotamme vanhaa viisautta, että isän ja äidin välinen akseli perheessä on tärkein. Vanhemmilla täytyisi olla toimiva työtoveruus. Heidän pitää myös olla vanhempia — se rooli ei kuulu lapselle.

— Emme opeta sellaista asettelua, että mies olisi perheen pää. Jotkut perheet toimivat tasa-arvoisesti, jotkut niin, että toinen puolisoista — on se sitten nainen tai mies — on johtavammassa roolissa, Pulkkinen sanoo.

Hän huomauttaa, että monilla perheillä tuntuu toimivan eräänlainen aluejohtajuus. Silloin kumpikin puoliso vastaa niistä asioista, jotka hallitsee parhaiten.

— Se, mikä toimii, on hyvä, jos molemmat puolisot ja lapset voivat hyvin. On monta tapaa elää hyvää perhe-elämää.

Sen sijaan erityisen kristillistä tapaa elää perhe-elämää on Pulkkisen mielestä vaikea määritellä.

— Kaipa kristitty pyrkii kaikilla elämän alueilla, perheessäkin, noudattamaan kultaista sääntöä, vaikka se yleensä surkeasti sujuukin. Ja aika monet kokevat, että perhe-elämä on Jumalan antama tehtävä. Mutta kyllä kai täysin uskonnottomatkin ihmiset pyrkivät hyvään puolisonsa ja lastensa suhteen.

— Perhe-elämän kulissien ylläpitämisen tarve tosin saattaa olla kristityillä suurempi kuin muilla, varsinkin pienillä paikkakunnilla ja konservatiivisissa yhteisöissä, Pulkkinen lisää.

— Ei ihminen ole hirveästi vuosituhansien myötä muuttunut, kun vielä 2000-luvullakin läheiset ihmissuhteet tekevät meidät onnellisiksi. Voisiko tästä vaikka päätellä, että perhe on Jumalan lahja? heittää systemaattisen teologian vs. yliopistonlehtori Suvielise Nurmi.

Nurmen mukaan luterilaisessa ajattelussa käsitys avioliitosta liittyy kiinteästi käsitykseen siitä, millaisiksi meidät on luotu. Avioliittoa ja perhettä ajatellaan Raamatun pohjalta niin, että ihminen on luotu elämään yhdessä toisten kanssa. Perheessä Jumala lahjoittaa hyvää, muun muassa rakkautta ja huolenpitoa, läheisten ihmisten kautta.

— Kun avioliitto perustuu siihen, että ihmiset on luotu elämään yhdessä — ja luominenhan koskee kaikkia, niin kristittyjä kuin ei-kristittyjäkin — kristityillä ei ole perhe-elämässään sen ihmeellisempää ymmärrystä tai paremmuutta muihin verrattuna, Nurmi arvioi.

Hän lisää, että toki kristilliset arvot voivat tukea perhe-elämää. Toisaalta kristityille keskeinen elämänohje kultainen sääntö, "Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille", ei ole pelkästään kristittyjen omaisuutta. Esimerkiksi luterilaiset kirkot ja katolinen kirkko opettavat kaikille ihmisille yhteisen luonnollisen moraalitajun kertovan saman asian.

— Kirkkojen julkilausumissa tosin käytetään kultaista sääntöä varovasti perhe-etiikan yhteydessä. Pelätään ehkä, että se voisi johtaa "kaikki käy" –ajatteluun. Siis että kaiken, mikä minulle käy, täytyy käydä muillekin. Mutta jos kultaisen säännön ottaa vakavasti, ei oikein ole mahdollista olla ääriliberaali. Olennaista on toisen asemaan asettuminen, Nurmi sanoo.

Eri kristillisten perinteiden välillä on myös eroja siinä, kuinka uskon ja moraalin suhde käsitetään. Nurmen mukaan katolisessa teologiassa ajatellaan, että usko saattaa tuoda moraaliseen elämään parempaa ymmärrystä: luonnollinen järki toimii selkeämmin, kun sitä kirkastaa usko.

Toista laitaa edustaa reformoitu uskon etiikka, jossa katsotaan, että ilmoitus antaa kristityille moraalikysymyksissä suurempaa ymmärrystä kuin järki voi koskaan antaa. Koska järki on synnin vuoksi korruptoitunut, vain Raamatun totteleminen on tie moraalisesti hyvään elämään.

Lisäksi reformoituun perinteeseen kuuluvan ennaltamääräämisopin mukaan toiset on ennalta määrätty pelastukseen, toiset kadotukseen. Kristus toimii valituissa, ja tämän ajatellaan näkyvän uskovan elämässä vaikkapa niin, että perhe-elämässä ei ole ongelmia.

— Tällainen on amerikkalaistyyppinen, aika kauhea perheihanne. Luterilaiselle ajattelulle tällainen on vierasta. Luterilaista kantaa ei edusta myöskään se, että asioita voisi perustella vain Raamatulla, Nurmi huomauttaa.

— Eri kirkkokunnista luterilaisuudessa suhtaudutaan ehkä kaikkein skeptisimmin ajatukseen, että kristityt olisivat millään lailla erityislaatuisia — paitsi niin, että itse koettu Jumalan rakkaus panee ihmiset haluamaan toistensa hyvää ja ponnistelemaan sen eteen, mikä nähdään oikeaksi ja tavoiteltavaksi.

Kirkkojen julkituomilla ihanteilla on Suvielise Nurmen mukaan merkitystä sille, miten ihmiset jaksavat taistella avioliittonsa puolesta ja muuttaa omaa toimintaansa. Näin ollen esimerkiksi elinikäinen rakkaussuhde ei ole niinkään ulkopuolelta saneltu vaatimus kuin ihanne, joka oikeasti elää ihmisissä.

— Miksi muuten ongelmat ja epäonnistumiset suhteissa tuottaisivat niin suurta tuskaa?

Nurmea ilahduttaa se, että luterilaisen kirkon perhettä koskevissa kannanotoissa näkyy toisaalta erilaisuuden kunnioittamisen periaate ja toisaalta tasa-arvo. Vasta erilaiset yhdessä muodostavat Jumalan kuvan.

— Erilaisuuden kunnioittaminen on tärkeää, koska rakkaus toteutuu erilaisuuksien kautta. Jos me olisimme kaikki samanlaisia, elämä olisi tylsää.

Nurmen mukaan inhimillinen erilaisuus latistetaan helposti. Saatetaan ajatella, että sukupuolen perusteella voitaisiin määritellä ihmisen asema ja tehtävät. Sukupuolen ja tietyn roolin yhdistämiseen sortuvat myös ne, jotka vastustavat eriarvoisuutta vetoamalla siihen, ettei mitään eroja ole.

Ajatus siitä, että miehet ja naiset olisivat olemuksellisesti erilaisia, kuin kahta eri lajia, ei Nurmen mukaan ole tullut kristilliseen ajatteluun niinkään Raamatusta kuin kreikkalaisesta filosofiasta, lähinnä Aristoteleelta. Aristoteleen ihannevaltiossa jokainen toimii omalla paikallaan lajiolemuksensa mukaisesti.

— Kun Raamatun luomiskertomuksessa sanotaan, että Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi, siitä ei mitenkään välttämättä seuraa, että mies ja nainen olisivat olemukseltaan erilaisia, Nurmi katsoo.

— Jos ihmisten välisiä eroja ei käsitetä olemuksellisiksi, eroista ei seuraa eriarvoisuutta vaan moneus: on erilaisia miehiä ja naisia. Jokainen voi ottaa persoonansa mukaisesti erilaisia rooleja ja tehtäviä. Mutta ei niitä kukaan voi ulkopuolelta määrätä.