Tänä vuonnakin olemme saaneet siitä aavistuksen: millaista on, kun lupaavasti alkaneen kevään jälkeen tuleekin takatalvi.

Se, mikä on jo alkanut kasvaa, painuu alas ja kuihtuu. Linnut ovat saapuneet liian varhain ja kenties paleltuvat pakkasöinä. Vastasyntynyt nääntyy ravinnon puutteeseen.

On paljon ideoita, nupullaan vielä, paljon varovaisia toiveita, hentoja unelmia, joiden on kuoltava ennen kuin ne kehittyvät täyteen mittaansa. Keskenmenoja, arkoja silmuja, joiden kohtalona on näivettyä. On raskasta luopua, pettyä — ehkä jo monetta kertaa.

Ihailemme ihmisiä, jotka jaksavat taas aloittaa alusta. Sellaisia, jotka jälleen kaaduttuaan, hävittyään, ehkä menetettyään kaiken, nousevat pystyyn ja toivovat taas. Tekevät työtä ja toivovat, eivät lannistu. Sellaisten yksilöiden ja ryhmien varassa usein muutkin näkevät eteenpäin, uskaltavat taas herättää kaipauksensa ja lähteä jälleen matkaan.

Kaikki siemenet eivät putoa hyvään, ravitsevaan maahan. Sato voi tuhoutua yhdessä yössä — ehkä meillä vielä on pohjolan ihmisen syväänjuurtunut tieto siitä, vaikka emme nälkään näännykään, vaan voimme hankkia leipämme ulkomailta ja hyvistä varastoista.

Toivo on maailman ravitsevin multa, elämän vahvin käyttövoima. Vaikka se onkin pieni ja hauras, sen tuulessa lepattava liekki on rohkeinta mitä on. Sen avulla istutamme puun kalliolle, juotamme kuivuneen kasvin, uskallamme huomiseen silloinkin kun aamua ei kuulu eikä näy.