Avioliittokouluun osallistuneen papin näkökulma
Aluksi kiitän Sari Roman-Lagerspetziä arvokkaasta keskustelunavauksesta. Seuraavaksi kerron oman näkökulmani. Se ei perustu kurssimateriaaliin, vaan kurssin seuraamiseen.
Olin läsnä seurakunnan viranhaltijana viime syksynä kuuden illan kurssilla, jonka HNMKY järjesti Tikkurilan seurakunnan kanssa. Kurssisisällöt olivat käytännönläheisiä. Keskusteltiin pareittain muun muassa parisuhteen tarpeista ja odotuksista, kommunikaatiosta, rakentavasta riitelystä ja sukujen erilaisista perinteistä puolisoiden toiminnan taustavaikuttajina.
Kurssimme aikana ei mielestäni käytetty naista alistavaa materiaalia. Mikäli sellaista olisi ollut, tuskin salissa olisi ollut ilta illan jälkeen 120–130 kuulijaa. Olisin itse puuttunut tilanteeseen, mikäli opetussisältö olisi ollut ihmisarvoa tai tasa-arvoa loukkaavaa. Tämän olisin tehnyt paitsi virkatehtävänä myös spontaanisti suomalaisena tasa-arvotietoisena naisena, jonka omakin arki kolmen lapsen työssäkäyvänä äitinä rakentuu tasa-arvon periaatteille.
Paula ja Heikki Ranssin opetus ei kehottanut sietämään väkivaltaa avioliitossa. Päinvastoin Ranssit kehottivat hakemaan apua tällaisessa tilanteessa. He myös totesivat avioeron olevan joskus väistämätön vaaraan joutuneen suojaamiseksi. Avioliittokurssilla ei myöskään vastustettu naispappeutta.
Tutkija Roman-Lagerspetzin huoli kurssin sisällöstä perustuu mielestäni virheelliseen käsitykseen Parempi avioliitto –kirjojen roolista kurssilla. Kritiikin perustaksi ei kuitenkaan riitä tutustuminen osaan kurssimateriaalia. Täytyy tietää, mitä kurssilla oikeasti opetetaan.
Kohuttujen kirjojen rooli kurssikokonaisuudessa oli mitätön. Taitava opettaja sitä paitsi korjaa opetusmateriaalinsa virheet ja puutteet. Näin Ranssitkin tekivät. HNMKY:n vanhentunut kirjallinen materiaali on poistettu verkosta ja jakelusta niiden uudistamiseksi, mikä on tämän mediakeskustelun ansio.
Kirjan huoneentaulut, joissa kyselytutkimukseen perustuen nimetään naisen ja miehen erilaisia tarpeita, eivät ole normatiivisia. Ranssit eivät niitä ketään velvoittavina myöskään esittäneet. Käsittääkseni huoneentaulujen rooli on toimia keskustelunavaajana.
Kritiikki nosti joka tapauksessa esiin kaksi naisasiaa: kysymyksen naisten tasa-arvosta ja naispappeudesta. Molemmat lienevät omalle sukupolvelleni jo itsestäänselvyys. Näin toteamalla en pyri vähättelemään perheväkivaltaa, joka on osalle suomalaisnaisia karua todellisuutta. Laajempaa tämän ongelman käsittelyä kurssimme aikarajat eivät kuitenkaan mahdollistaneet.
Kolmas vetoomuksen esiin nostama asia oli avioliittotyön suhde seksuaalivähemmistöihin. Lyhytkurssin resurssit vastata erityiskysymyksiin ovat rajalliset. Tämä ei sinällään ole kannanotto seksuaalivähemmistöihin. Seksuaalivähemmistöjä koskeva asiantuntemus kirkossa on parhaiten keskittynyt Kirkon perheasiain neuvottelukeskukseen.
Tikkurilassa on jo ennen mediakeskustelua ollut suunnitteilla muunkinlaista parisuhdeopetusta HNMKY:n mallin rinnalle. Samojen vapaaehtoisten 12 vuoden kurssirupeama on joka tapauksessa pitkä aika.
Kiitän vielä kurssilaisia osallistumisesta, Ransseja yhteistyöstä ja laajaa yleisöä mielenkiinnosta asiaan. Toivottavasti kiinnostus pysyy yllä ja moni meistä uskaltautuu parisuhdekoulutukseen jatkossakin niin osallistujana kuin työntekijänä.

